Vartuin Pohjois-Savon järvien keskellä. Evankelis-luterilaisen savolaisseurakuntamme kirkkoherra ja ainoa pappi oli sittemmin perussuomalaisten kansaedustajaksi pompannut herra. Sen enempiä puoluepoliittisia kannanottoja ottamatta, ei minut kastanut pappi mitään Tulkaa kaikki -liikettä olisi kannattanut. Jostain syystä Jumala oli päähäni tarrautunut. Vähän viharakkaussuhteella me Jeesuksen kanssa kyllä menimme ensimmäiset viisitoista, kuusitoista vuotta. Taatusti osansa oli sillä, että tuolla korpimaalla seurakunta on niin tärkeä palveluntarjoaja; opin seurakunnan päiväkodissa rukoilemaan ja sieltä tuttu iltarukous kulkee matkassa tänäkin päivänä. Polkuni kuitenkin pani minut polvilleen Jumalan ja Jumalan kuvan, eli minun ruumiini edessä. Sukupuoleni ja seksuaalisuuteni edessä.
En sopinut tyttöjen leikkeihin, en äidin tarjoamiin hepeniin, vaan veljen vaatteet kiehtoivat ja isän metsästysreissut minulle veistettyine puisine jousipyssyineen. Olo oli kuin öljytilkka vedessä. En sulaudu, painun niin pieneksi läikäksi kuin mahdollista, mutta olen silti seassa. Rukoilin. En tiedä milloin se kunnolla alkoi, jo viisi-kuusi-vuotiaana ainakin muistan rukoilleeni ambulanssia tulemaan nopeammin että äiti pelastuu, silloin kun vielä tuntematon astma oikkuili rajusti hänellä.
En tiedä mitä rukoilin. Jutustelin Jumalalle – tai suomenajokoiralle, jota rapsuttelin siinä samalla sen tontilla ulkohäkissä. Öljytilkka kaipasi tilaa, läheltä sitä ei löytynyt, piti tähdätä kauas, Taivaaseen asti. Kotona ja pellon toisella puolen naapurissa puhuttiin, että homot pitäisi viedä aitan taakse ja ampua. Television ristiinpukeutujia ilkuttiin. Valloillaan oli tiukat roolit, miltä tytön kuuluu näyttää, miltä pojan kuuluu näyttää. Vaikka leikkiä sain poikien tavoin – mitä nyt äiti mulkoili pahasti ja pettyneenä kun toivoin hienoa miekkaa ja kilpeä lelukaupassa, äidin pidellessä Barbie-nukkea toiveikkaana edessäni. Iän myötä minun paikkani keittiössä kävi selväksi, veljen paikka puutöissä ja autotallissa. Olin vihainen Jumalalle. Miksi minun pitää tehdä asioita, joita en tahdo, vain koska hän loi kehooni asioita eri tavalla kuin veljeni kehoon? En tiennyt edes, että on biologisesti normaalia olla homoseksuaali, siksi rukouksen sävy oli anteeksipyytävä vihan seassa.
Maailmanlopun lähtölaskelma alkoi ala-asteella kun menin ihastumaan. Tyttöön.
Tässä tytössä näin palan enkeliä maanpäällä. Juttelimme paljon, pitkästi, viestittelimme bussimatkan, minun kohdallani ne kun veivät tunnin suuntaansa. Jollain tapaa tämä ihminen toi elämääni kiltteyttä, jota ympärilläni ei ollut. Hän toi toivonpilkahduksen, unelman, joka parhaimmillaankin odottaisi jossain kaukana. Tuo tyttö loi toivon jostakusta, joka rakastaisi minua joskus omana itsenäni, jostakusta, jolle voisin puhua aivan miten tahansa kipeistä asioista. Kiitin Jumalaa. Mutta kiitollisuus vaihtui kiroukseksi. Tunnustin ystävälleni, että olen ihastunut tähän. En kaivannut vastakaikua – vaikka totta kai salaa rukoilin Jumalalta että sitä saisin, joskin nykyisin en enää tällaista rukoilisi – kaipasin vain synninpäästöä. Koin olevani niin saastainen, että hänellä on oikeus tietää, millainen tyyppi hänen kanssaan puhuu.
”Painu helvettiin mun elämästä”. Tämä oli vastaus, joka kuului synnintunnustukselleni.
Ihmiset voivat pettää, kääntää selkänsä, emmekä ruumiimmekaan riemuja kontrolloida voi, jos joku paikka päättää särkyä tahi sairaus meihin putkahtaa – tämä pätee niin koko kroppaan kuin korvien väliseenkin maailmaan. Mutta Jumala pysyy aina. Näin järkeilin haparoiden jo teininä. Asia erikseen, pysymmekö me Jumalassa. Kuopion asemalle jäi aikamoinen ahdistusten tulppa, Helsinkiin saapuessa ne olivat jo valloilleen valuneet.
Vasta muutettuani Helsinkiin saatoin nousta kuin Jeesus hohtavan valkoisissa vaatteissa, nousta kädet haavoilla. En minä kyllä mikään maailmanvapahtaja ole, sitä en väitä, vaan löysin vapautuksen itsestäni, kun oman elämäni Pilatukset olivat minut jo kuolemaan tuominneet ja itse niin kovin kun tuomiota olin täyteen panemassa ollut teininä. Olin aina halveksunut – suo anteeksi ilmaisuni – kaltaisiani rekkalesboja ja transihmisiä. Pidin heitä kuvottavana, huomion hakijoina. Jumala antoi minulle tuntuvan bitch slapin ajatuksieni typeryyden merkiksi. Tajusin pilkkakirveen törröttäväni omassa nilkassani. Löysin itseni sukupuolenkorjaushoitojonosta. Minä sadattelin Jumalalle.
Olin jo varhaisteinistä alkaen rukoillut usein, päivittäin hölisin Jumalalle. Kirosin Hänelle kuin ärsyttävälle ystävälle, että mitä sinä nyt taas teit. Se piti minut tolkuissani. Olisin joko tuhonnut itseni tyystin tahi muut ihmiset jupinallani, mutta Jumalan korvat ja hartiat kestävät kyllä. Parisuhteen on oltava tasa-arvoinen, jottei se pääty eroon. Jumalasuhde on kuin parisuhde. Ellemme voi ilmaista itseämme, emme halua jatkaa suhteessa. Siispä kehotan, rukoilkaa.
Olen kovasti elämässäni katumusta kokenut. Kovia asenteitani kohtaan, kyvyttömyyttäni hyväksyä itsensä ja siitä seuranneet karut asenteet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Koin erheideni määrän suureksi, ja siksi repesinkin nauruun, kun minä, joka koin rikkoneeni Jumalaa vastaan koko elämäni, pääsin ensiyrittämällä Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Minusta tulee pappi, jos Jumala suo. Se oli merkki, että Jumala näkee sydämeeni. En olisi ikinä uskaltanut hakea kirkon alalle töihin, elleivät silloisen kotiseurakuntani työntekijät olisi minua kannustaneet siihen. Lukuisia keskusteluja tuli käytyä pappien kanssa, sen verran raskaalta tuntui syntieni taakka ja yksinäisyyteni myös. Seurakunnan väki sai tuntemaan oloni kotoisaksi – homous on ok, on ok pitää kauluspaitaa, vaikkei olisi täysin mies, on ok myös minun kantaa korteni kekoon vapaaehtoistyön muodossa, olen arvokas minäkin.
En tarkoittanut vihata ketään, en olla niin julma itselleni saati muille. Parikymppisenä kirkossa käymiseni tosiaan oli jo tiivistä, kerta viikkoon vähintään löysin itseni jonkin Helsingin evankelis-luterilaisen seurakunnan messusta. Sana ja sakramentti kiinnitti minua elämään ja Jumalaan, elämään Jumalassa. Opin, ettei jokaisen ihmisen tarvitse hyväksyä minua. Riittää, että minä ja Jumala hyväksymme. Saman sanon sinulle, hyvä lukija; riittää, että hyväksyt itsesi, Jumala hyväksyy sinut jo.
Maitolasi kaatui kuitenkin vuonna 2023 kun minut heitettiin ulos sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalta. Olin jo vuodesta 2020 heidän, ulkopuolisten, kanssa vääntänyt
kättä minun identiteetistäni. Lopulta ei diagnoosia herunut, syynä rankan historiani painolasti ja keskeneräinen terapia. Tein valituksen, saatoin terapian loppuun, ja hain uudelleen. Hylkäys – kokeile neljän kuukauden päästä uudestaan. Kokeilin. Hylkäys. Olin liian masentunut. Kas
kummaa, mikähän minua masensi – olisiko vaikka hoitojen puute? En tuntenut itseäni Jumalan
kuvaksi, vaan irvikuvaksi, joka pitää tuhota. Päreiden pirstominen alkoi. Se loppui kuitenkin
alkuunsa, reilussa puolessa vuodessa olin jo rauhoittunut, kiitos psykiatrian poliklinikan, jonne
Jeesus varmaan minut korvasta retuuttaen taas raahasi, kun omat jalat lakkasivat kantamasta.
En vieläkään ole päässyt takaisin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle, mutta kestän sen taas paremmin. Siitä mietin, että pompahdin raivoissani pystyyn kuin ihminen, joka on juuri nousemassa seisomaan, mutta päättääkin jo seisomaannousun aikana, ettei nousekaan vaan istahtaa voimalla takaisin. Istahdin takaisin Jumalan rauhaan. Vapahtaja jo tiesi, että läksyni opin ja osaan ottaa iisisti, vaikka itse sitä epäilin ja sorruin hetkeksi vanhoille teilleni.
1. kirje Timoteukselle, 12–15: Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut
palvelukseensa, vaikka olin ollut herjaaja ja vainoaja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt, mitä tein. Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan.
Pietari Jetsonen