Olen Sari Raitio, 46-vuotias, avioliitossa ja asun Viitasaarella Keski-Suomessa. Olen transmaskuliini ja genderfluid. Olen aina ajatellut olevani biseksuaali, mutta panseksuaali kuvaa minua vielä paremmin. Rakastun ihmisiin, en sukupuoleen.
Olen ollut aina uskossa ja tiennyt, että Jumala on olemassa. Äiti opetti minulle Isä meidän -rukouksen, kun olin lapsi. Ajattelen, että on mahtavaa, että Jumala tietää minut – minulla on sellainen varmuus uskosta, vaikka en ole itsestäni pitänyt meteliä Jumalalle. Jeesus on kulkenut aina matkassani, onneksi.
Seurakunta on täällä pienellä paikkakunnalla elävä, mutta missään ei ole sateenkaarta. Kun täällä oli nuorisovaltuuston järjestämä Pride pari vuotta sitten, pidettiin sentään Pride-hartaus. Olen ehtoollisavustaja ja kuulun messuryhmään, mutta vähemmistöstressin takia en ole paljon kirkon penkkiä kuluttanut. Minulle ei sanota suoraan mitään, mutta kylillä kuulee puhuttavan kaikenlaista. Olin ehdolla myös seurakuntavaaleissa ja olen varajäsenenä seurakunnan luottamustehtävissä. Kirkkoherra vaihtuu pian – saa nähdä, olisiko sitten minullekin paikka kirkossa.
Lapsena koin jo olevani erilainen. En osunut binääriseen tyttö-poika-jakoon, vaikka minulle ei vielä silloin ollut sille omaa sanaa. Kasvaessani ajattelin itseäni yhtenä jätkistä, mutta havahduin siihen, etteivät muut nähneet asiaa samalla tavalla, vaan minua pidettiin tyttönä. Vasta viime vuosina olen löytänyt transmaskuliinin identiteetin. En ole sopinut naisellisen naisen muottiin: olen ollut töissä portsarina ja höyrylaivalla merirosvona. Jonakin päivänä tuntuu siltä, että voin olla hame päällä, toisena se taas aiheuttaa kehodysforiaa. Genderfluid kuvaa hyvin kokemustani – minun ei tarvitse päättää, kumpi olen, vaan saan olla oma itseni. En tiedä, haluanko vielä joskus alkaa ottaa testosteronia tai tehdä mastektomiaa eli rintojen poistoa.
Paine tiettyyn muottiin mahtumisesta ja kelpaamisesta tulee ulkoapäin, kun ajattelen uskoa ja sateenkaarevuutta. Itselleni näiden kahden asian yhteensovittaminen ei ole ongelma. Silti on kamala lukea somessa kommentteja esimerkiksi siitä, että olen homodemonin vallassa. Ajattelen itse körttihenkisesti, että usko on minun ja Jeesuksen välinen asia, eikä kuulu muille. Toki mielelläni olisin hyväksytympi. Seurakuntavaalien yhteydessä meidän ehdokkaiden piti näyttää ilmoittaa kantamme tasa-arvoisesta avioliitosta. Nostin vihreän lapun, ja tutut ihmiset ympärilläni punaisen. Kyllä se tuntui raskaalta. Itselleni on selvää, että Jumala on luonut ihmiset ja tietää hiuskarvatkin heidän päästään, eikä hänelle tule yllätyksenä, että joku on homo.
Onhan tämä aika yksinäistä tällaisella paikkakunnalla – tuntuu, että minua vain siedetään. Ystävien kanssa pohdittiin, että jos minun homouteni on muka ok, kuka sitten on se joku muu homo, joka halutaan tuomita. Ei ihmisiä voi sillä tavalla jaotella. Perisyntikö sen saa aikaan, että viha on ihmisille helpompi kuin rakkaus?
Olen miettinyt parran kasvattamista. Sitä kun kasvaisi ihan luonnostaan. Mutta ihmisten reaktiot hirvittävät, joten en usko siihen ryhtyväni. Ei tällaisella paikkakunnalla olla valmiita niin sanottuun parrakkaaseen naiseen. Tuntuu, että elän muiden asettamien ehtojen mukaan, enkä voi olla oma itseni.
Ystävät ovat auttaneet jaksamaan tässä tilanteessa ja Trasek, sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajava järjestö. Sateenkaariyhdistys Malkuksen ylläpitämään Sateenkaariseurakunta-nimiseen Discord-chattiin olen myös osallistunut. Kirjoittaminen on auttanut. Joskus olen haaveillut, että asuisin isommalla paikkakunnalla. Silloin olisi mahdollista osallistua Setan toimintaan. Somen lisäksi sateenkaareva kontaktini on kerran vuodessa oman paikkakunnan Pride-puistojuhla, jos se vain järjestetään. Sadan kilometrin päässä ovat Jyväskylän Pride-tapahtumat. Muihin tapaamisiin en sinne asti lähde ajamaan, kun terveys ei kestä pitkiä ajomatkoja. Uskontojen uhrien tuki ry:n toiminta ei oikein ole tuntunut omalta, sillä siellä monille uskonto on kirosana, kun he ovat tulleet uskonyhteisöissä haavoitetuiksi. Se ei ole tuntunut itselle turvalliselta paikalta olla.
Trasekilla on etätapaaminen kerran kuussa. Silloin saa olla kaksi tuntia sateenkaarikuplassa ihanien ihmisten kanssa. Silloin saa olla oikeasti se kuka on. Hengellisestäkin puolesta olen siellä joskus jutellut, mutta täytyy tietenkin huomioida se, sopiiko siitä puhuminen muille osallistujille. Trasek on uskonnollinen sitoutumaton.
Olen haaveillut sateenkaari-ihmisten rukouspiiristä. Se mitä kaipaan, on mahdollisuus puhua Jeesuksen rakkaudesta ilman, että tulee se ”mutta”. Rukouspiirin ohella haluaisin kuulla myös lisää Raamatusta, armosta ja rakkaudesta. Kaipaisin lisätietoa teologisesta puolesta – esimerkiksi siitä, miten suhtautua Paavalin opetuksiin. MCC:n eli Metropolitan Community Churchin etätapaamisia olisi, mutta sellaiseen aikaan, etten yleensä pääse.
Minulle ei riitä, että pappi tavallisessa messussa julistaa synnit anteeksi. Kirkossa kuuluu liikaa sateenkaari-ihmisiä tuomitsevia ääniä, jotta yleinen synninpäästö riittäisi. Toivoisin, että joku julistaisi minulle sateenkaarevana ihmisenä Jumalan rakkauden, ihan henkilökohtaisesti. Kun jaan ehtoollista, katson alttarille polvistujaa silmiin ja sanon ”Jeesuksen Kristuksen veri, sinun puolestani vuodatettu”, ajattelen sen koko ihmisen armon alle. Tekee huonoa miettiä esimerkiksi Päivi Räsäsen käsitystä uskosta ja rakkaudesta. Vaikka sanotaan, että kirkon kynnys on matala, sillä ei ole merkitystä, jos kynnys astua alttarille on suuri. Käden pitää ojentua auttamaan myös siellä alttarilla! En tarkoita tällä vain tasa-arvoista avioliittoa, vaikka sekin olisi hyvä.
Jos joku nyt lukee tätä ja miettii, kelpaako Jumalalle uskovana ja sateenkaarevana, haluan sanoa, että Jumala ei tee virheitä luodessaan ihmisiä. Laulun sanoin olemme kaikki mestaripiirroksia! Pitää luottaa siihen rakkauteen ja armoon, että se armo on juuri minulle.
Haastattelun perusteella kirjoittanut Hanna-Leena Autio