Olen Helena, nelikymppinen nainen, äiti, puoliso ja myöhäisherännyt sateenkaari-ihminen. Jos seksuaalisuutta on pakko määritellä, se lienee queer. Taustani on tapakristityssä perheessä, mutta kävin jo lapsena suurella innolla seurakunnan päiväkerhossa ja pyhäkoulussa. Opiskeluaikana tulin uskoon oikein perinteisellä tavalla, niin että helluntaisillekin kavereille kelpaisi. Se oli todella rakkaudellinen kokemus, joka näkyi myös ulospäin – opiskelukaverit kysyivät, mitä minulle on oikein tapahtunut. Löysin opiskeluajaksi paikkani armollisesta ja hyväksyvästä yhteisöstä Kansan Raamattuseurassa, vaikka kohtasin myös hengellistä väkivaltaa seurakuntaa etsiessäni.
Menin nuorena naimisiin mieheksi olettamani ihmisen kanssa. Kun olimme olleet kymmenisen vuotta naimisissa, puolisoni otti kanssani puheeksi, että hänellä on prosessi menossa oman sukupuolikokemuksensa kanssa. Hän ei siinä kohtaa sitä osannut tarkemmin määritellä. Se oli minulle kriisi – en heti tiennyt, mitä siitä ajattelen. Halusin heti konkretiaa – mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Aika pian mentiin minun vaatekaapilleni ja alettiin sovitella, ja aloin prosessoida asiaa. Aika pian minulta lähti jalat alta – rakastuin uudelleen puolisooni hänen feminiinisten piirteidensä vuoksi! Käsitin, etten ollutkaan hetero, kuten olin nuorena kuvitellut.
Vaikka olin mukana konservatiivisissa hengellisissä piireissä, minulla oli onnea, sillä olin jo ennen asian omakohtaiseksi tuloa kohdannut viisaita hengellisiä äitejä. Heidän linjansa oli, että he kohtaavat sateenkaari-ihmiset ottamatta kantaa ja tuomalla heidät ja heidän asiansa Jeesukselle. Heidän mielestään ei ollut ihmisen asia tuomita, vaan piti jäljitellä Jeesusta ja rakastaa kaikkia. Tämän ajattelun olin itsekin omaksunut.
Halusin tutustua muihin sateenkaarikristittyihin, mutta jännitin erityisesti sateenkaarimessuun menoa. Ennakkoluuloni oli ”Voihan siellä Jeesuskin olla, mutta siellä käännytetään sitten intensiivisesti sateenkaariasioihin, ja on henkivallatkin läsnä.” Kokemukseni olikin aivan toisenlainen: sateenkaarimessussa oltiin herkillä ja sydän auki Jeesuksen edessä. Ja siellä olikin jo itselleni ennestään tuttuja ihmisiä Malkus-ryhmästä! Hakeuduin myös Malkus-leirille ja löysin oman paikkani. En kokenut enää, että olisin ollut yksin pohdintojeni ja seurakuntani kanssa. Minulle jopa tarjouduttiin tulemaan tukihenkilöksi, jos haluaisin tulla kaapista omassa seurakunnassani.
Jouduin todella jännittämään, kenelle uskalsin asiasta kertoa kristillisissä piireissä. Kun puolisoni kertoi minulle prosessistaan sukupuolensa kanssa, olin melko konservatiivisessa seurakunnassa vastuullisissa vapaaehtoistehtävissä. Vähitellen jäin yhä enemmän pois niistä tehtävistä, sillä en halunnut salailla. Olisin halunnut tulla kaapista ulos, mutta myös prosessoida rauhassa. Silloiselle pastorille kyllä uskalsin puhua ja hän sanoi, että näki minun ja puolisoni suhteen kauniina. Se oli minulle tärkeä hetki, vaikka tämä pastori joutui pian lähtemään siitä seurakunnasta pois. Aika paljon myöhemmin osallistuin siinä seurakunnassa saarnaan, jossa tulin ulos kaapista. Tuntui hienolta, että yksi kuulijoista takaisin kirkonpenkkiin astellessani hymyili minulle lämpimästi ja sanoi kiitos. Silloin olin jo itse henkisesti irtautumassa siitä yhteisöstä. Sattuihan se, mutta en kadu lähtemistä. Olin siihen valmistautunut.
Lähipiirille kertominen oli yksi tärkeä ja jännitystä aiheuttanut askel. Kerromme läheisille, kun olin raskaana ja he hössöttivät vauvajuttuja. Emme halunneet, että lapset joutuisivat miettimään, mitä voi kertoa kenellekin. Eivät sukulaiset ymmärtäneet, eivätkä ymmärrä vieläkään, mutta vuosikymmenessä he ovat päässeet suvaitsemisesta hyväksymiseen.
Sateenkaarevuutta ja hengellisyyttä pohtiville haluaisin sanoa, että harjoita hengellisyyttäsi, jos se on itselle tärkeätä. Jos olet kristitty ja rukous on sinulle tärkeätä, pidä kiinni rukouksesta. Pysy lähellä Jeesusta tai Jumalaa – keskustele yläkertaan myös tästä asiasta. Tämä raamatunpaikka on minulle tärkeä: Kristus on vapauttanut meidät vapauteen, älkäämme uudelleen astuko orjuuden ikeeseen. Eli pidetään kiinni siitä vapaudesta, mikä meille on annettu.
Juhani Tikkasen Kivet-kappale oli minulle käänteentekevä: ”Älä kysy niiltä muilta uskovilta, niillä on jo kivet kädessä.” Että entä jos sinä et kysy ihmisiltä, vaan kysyt Jeesukselta? Sen vastaukset tiedät jo: Jumala ei hylkää. Ihmisillä on omat haavansa, joiden takia he niin tekevät. Raamatussa myös sanotaan, että pitää rakastaa Jumalaa ja arvostaa muita ihmisiä. Muille ihmisille pitää antaa mahdollisuus, eikä ainakaan saa tunkea itseään jonkun toisen ihmisen jumalasuhdetta estämään. Etsi myös vertaistukea. Itse en olisi selvinnyt ilman.
Uskonyhteisöille haluaisin sanoa, että on hienoa, että on ihmisiä, jotka sanovat suhtautuvansa rakkaudellisesti kaikkiin. Uskonkin, että he vilpittömästi hyväksyvät minut. Kuitenkin on todella satuttavaa, kun nämä samat ihmiset ei sano mitään, kun sateenkaari-ihmisiä lyödään henkisesti. Pelkäävätkö he niitä jotka lyövät, vai eivätkö he ymmärrä, kuinka lyöminen sattuu? En jaksaisi aina sateenkaari-ihmisenä puolustaa itse itseäni. Välillä olenkin vain hiljaa ja lähden pois. Miksei joku muu voisi välillä uskaltaa avata suutaan?
Haastattelun perusteella kirjoittanut Hanna-Leena Autio