”Uskovaiset ovat teeskentelijöitä”, sanoi äitini, kun olin vielä lapsi.
Uskosta ei kotona puhuttu sen enempää, asia lukittiin jonnekin kaapin perukoille muun käytöstä poistetun romun sekaan.
Isänäiti, mummi puolestaan oli helluntailainen. Hän rukoili joka ilta polvillaan ja pitkästi. Hän muisti rukouksessaan jokaisen sukulaisen nimeltä. Kun lapsena ja teininä toisinaan vietin aikaa mummilassa, saatoin polvistua minäkin aivan omasta aloitteestani. (Paljon myöhemmin ymmärsin, että ne pätkät mummin rukouksista, jotka kuulostivat ruotsilta, olivat kielillä puhumista.)
Isä tuli uskoon, kun olin 15 tai 16. Isä puhui uskosta paljon, kun autoilimme ympäri Pirkanmaata. En juurikaan kommentoinut mutta en pitänyt isää teeskentelijänä. Hän vaihtoi ennen pitkää työnsä vaatetusalalla lähetystyöhön.
Itse kiinnostuin uskosta lukioikäisenä, vähän isän uskoontulon jälkeen. Syy-seuraussuhteeseen en tässä tapauksessa usko. Luin pientä vihreää Uutta testamenttia ja traktaatteja. Osittain kiinnostus uskonasioihin linkittyi siihen, että keskustelin asioista tyttöjen kanssa, joihin olin ihastunut. Hengellisissä tilaisuuksissa en käynyt vielä pitkään aikaan.
Sateenkaarevuuteni alkoi ilmetä, kun tulin murrosikään. Olin ollut melko rauhallinen ja hiljainen lapsi, joka leikki poikapuolisten kavereiden kanssa poikien leikkejä. Kun myöhemmin varhaisteininä olin yksin kotona, lainasin äidin rintaliivejä ja toppasin ne villalankakerillä. Lukioikäisenä tyttöilin, kuten jossain vaiheessa sanottiin, vähemmän. Opiskeluaikoina sitten taas enemmän.
Opiskeluaikojen alkaessa alkoivat myös identiteettikummastelut. Tuohon aikaan ei yleisessä käytössä juurikaan ollut terminologiaa, joka olisi helpottanut kummastelua. Serkkuni puhui transistoreista. Erilaisuus oli siis naurettavaa, ja siksi sellaisten ominaisuuksien kanssa on viisasta sulkeutua näkymättömyyteen. Joitakin feminiinisempiä vaatteita kuitenkin käytin opiskeluvuosina.
Kolmikymppisenä, niihin aikoihin, kun minulla diagnosoitiin krooninen masennus, aloin käydä erään herätysliikkeen opiskelijakuvioissa. Opin, että Jumala loi ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen, mieheksi ja naiseksi. Joko – tai eikä mitään muuta. Heteroseksuaalisuus oli ainoa hyväksytty suuntautuminen. Silloin ei vielä juuri puhuttu liberaaleista ja konservatiiveista, mutta jälkimmäistä laatua oli se porukka, johon kuuluin. Jos oli identiteettiongelmia, piti tervehtyä eli eheytyä. Yksi ystävistäni kokikin eheytyneensä homoudesta ja on siitä lähtien elänyt heteroelämää.
Rasittavaa oli, että päädyin elämään kahdessa kaapissa. Opiskelijakavereiden kanssa en tuonut esiin kristillistä vakaumustani, en tosin identiteettiasioitakaan. Hengellisessä ystäväpiirissä taas identiteettipohdiskelut oli pakko pitää lukkojen takana.
Kun olin viisissäkymmenissä, heittäydyin uudella innolla hengelliseen elämään. Kävin raamattukoulua ja soittelin kitaraa, bassoa ja perkussioita hengellisissä tilaisuuksissa. Tein myös hetken viestintähommia Mahdollisuus muutokseen -kampanjalle. Näihin aikoihin alkoi entistä raskaampi kivien heittely liberaalien ja konservatiivien välillä. Yritin elää konservatiivista elämää. Silti tuomiohenkisyys puolin ja toisin järsi yhä enemmän sieluani.
Toisen kaapin puolella ymmärtämys sukupuolien moninaisuudesta ja siihen liittyvä terminologia olivat parantuneet. Aloin ymmärtää, että ihmisiä, jotka pohtivat identiteettiään, onkin aika paljon. Olin tosin huomaavinani myös, että näissäkin ilmeni joustamattomuutta, kapeakatseisuutta.
Aloin siis kärsiä entistä pahemmin kahden kaappini ahtaudesta.
Jonkinlaisena kristittynä ja jonkinlaisena muunsukupuolisena joudun elämään pitkälti pelkän uskon varassa. Kristinusko on uskonto, ja uskonasioiden totuusarvo on empiirisesti ajateltuna hatara. Kaikesta päätellen minulla on X- ja Y-kromosomi, koska minulla on lapsia naisen kanssa. Mikä minä olen sanomaan, että muunuskovaiset päätyvät kadotukseen. Tai että muunsukupuolisuus on muuta kuin henkinen ominaisuus. Hyvin vähän on vahvaa empiiristä näyttöä.
Minusta ei ole ainakaan tähän mennessä tullut kovin suurta kristillistä tai sateenkaarevaa vaikuttajaa. En siis ole ollut johdattelemassa ihmisiä suuntaan taikka toiseen. Silti päässäni soivat usein Raamatun sanat siitä, parempi on joutua upotetuksi mereen myllynkivi kaulassa kuin johtaa harhaan ”yksikin näistä pienimmistä”. Ajattelen, että ihmiset ovat toisilleen näitä pienempiä. Jos johdattaa kestämättömälle pohjalle, muita ihmisiä kärsimykseen, on totisesti ansainnut vahvat tuomion sanat.
”Mieheksi ja naiseksi”, itsensä kaltaiseksi Jumala loi ihmisen. Ainakin suomalaisen käännöksen mukaan voi tulkita, että vaikka Jumalaa kutsutaan Isäksi, Hän on sekä mies että nainen. Silti minä en uskalla mennä sanomaan, mikä on oikein ja totta.
Usein olen kokenut, että seison jyrkänteen reunalle ja huudan jonnekin tyhjyyteen, että tällainen minä olen. Silloin, kun olen sanonut asian aralla äänellä, olen saanut hyvää palautetta.
Ja ainakaan en pysty julistamaan, että kukaan olisi teeskentelijä.
Keiju