Olen Ella, kohta 27-vuotias, vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä hiljattain eronnut nainen. Nainen, jolle sateenkaari ja sen värit yhteydessä seksuaalisuuteen ja erilaisiin sukupuoli-identiteetteihin nosti aiemmin lähinnä karvat pystyyn. Ei inhosta eikä ylenkatsomisesta, vaan yhdestä perustavanlaatuisesti koko elämääni vaikuttaneesta tunteesta: pelosta. Koko symboli oli minulle myrkkyä, koska kuulun itsekin noiden kirjavien väriraitojen alle. Olen lesbo (jos nyt jotakin määritettä itsestä pitäisi käyttää), ja sen mahdollinen näkyminen elämässäni oli omastanikin mielestä suuri synti vielä muutamia vuosia takaperin.
Muistan lapsena, kuinka kutkuttavalta tuntui pitää kädestä tyttökavereita, kuinka heidän halauksista ei olisi halunnut ikinä irti. Harvoin, jos oikeasti koskaan, tunsin näin ketään poikia kohtaan. Muistan myös siinä perhosten lepattaessa vatsassa jollain tasolla ymmärtäväni, että tämä ei ole jotain mitä minun kuuluisi tuntea. Totta kai nykyään ajattelen päin vastoin, mutta jo hyvin nuorena tajusin kantavani suurta ”ristiä”, kuten lestadiolaisyhteisössä tavataan syntisyydestä sanoa: minä kuulun seksuaalivähemmistöön. Ja vaikka seksuaalisen suuntautumisen ei itsessään katsota olevan synti, on sen toteuttaminen, sekä pelkästään ajatusten tasolla haaveilu syntiä vanhoillislestadiolaisen opin mukaan. Vaihtoehtoiksi siis jää käytännössä seuraavat: jonkun ihmeen kaupalla ihastu ja rakastu mieheen ja näin onnekkaasti löydä itsellesi elämänkumppani, tai sitten elä yksin ja vastusta kaikin keinoin tähän syntiin joutumista.
Tässä kohtaa on varmaan sanomattakin selvää, että jos nyt en aivan tukahduttanut -koska se on mahdottomuus- niin suurelta osin salasin ja häpesin tyttö-/naisihastumisiani. Mutta vaikka pelkäsin ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä, niin kaikista eniten silti pelkäsin helvetin tulessa palamista. Vl -liikkeessä syntejä pyydetään ja annetaan säännöllisesti anteeksi, usein silloinkin kun ei olla tehty mitään väärää. Ajatus on, että ihminen on aina syntinen, jos ei teoin niin ajatuksin. Ymmärrän tämän ydinsanoman, tavallaan sen allekirjoitankin, vaikka käsitykseni synneistä onkin aika erilainen tätä nykyä. Mielestäni pienen lapsen ei kuitenkaan tarvisi saada jatkuvaa muistutusta omasta syntisyydestään.
Minun herkkä mieleni siis ahdistui paljon ja usein, ehkä syntien anteeksi pyytämisessä oli jossain vaiheessa jopa pakonomaisuutta. Jos en pyytänyt syntejä anteeksi toiselta uskovaiselta ihmiseltä -useinkaan en kehdannut- niin pyysin niitä jatkuvasti anteeksi Jumalalta. Rukoilin myös voimaa kantaa tätä ristiä, joka seksuaalisuuteni oli. Rukoilin, että voisin ihastua ja rakastua johonkin mieheen, perustaa perheen ja olla kuten muutkin. Toisaalta ajatus perinteisestä vanhoillislestadiolaisesta perhe-elämästä myös ahdisti kamalasti, vaikka sen turvallinen ja minulle ympäriltä niin tuttu (kavereiden, sekä suurelta osin koko yhteisön kautta) pyöritys veti myös puoleensa. Siinä oli suuri ristiriita, ja tässä ristiaallokossa elin vuosia. Ei ihme että ahdisti.
Tästä kaikesta voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, mutta tiivistyksen vuoksi kelaan ajassa paljon eteenpäin. Vuoden 2024 lokakuussa repäisin laastarin, jonka reunuksia olin jo hiljaa pitkään raaputellut irti -erosin virallisesti vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä. Siitä huolimatta että laastari oli jo lähes puoliksi irti, sen kokonaan pois repiminen tuntui kipeämmältä kuin melkein mikään aikaisemmin. Olin suuren kriisin keskellä, ehkä jopa tähänastisen elämäni suurimman. Tuntui, kuin joku olisi heittänyt lasin lattialle, ja ne sirpaleet olin minä. Samaan aikaan olin hurjan vapautunut ja helpottunut, toisaalta koin syvää juurettomuuden ja turvattomuuden tunnetta. Koin silti samalla voimakkaasti, että päätökseni sekä suuntani olivat oikeita. Yhtenä tärkeimmistä suuntaviitoistani oli, sekä on edelleen oma rakas puolisoni. Hän ei pelännyt säröjeni teräviä reunoja, vaan piteli niitä hellästi mutta tiukasti käsissään. Olen saanut kokea sellaista rakkautta, jonka en koskaan ajatellut olevan minun kohdalleni tarkoitettu. Nyt tiedän, että se ei ole totta. Se Jumala tai muu ylempi voima johon minä uskon haluaa jokaiselle hyvää. Se ei olisi antanut sen pienen tytön itkeä kaikkia niitä kyyneliä.