Olen Tero, keski-ikään juuri päässyt mies, joka ei ehkä tunne itseään juuri sen ikäiseksi. Synnyin pieneen itäsuomalaiseen kylään 1970-luvun alkupuolella. Oman lapsuuteni alkupuoli oli muistikuvissani mukava ja lämmin, kunnes meidän perheessämme alkoi lapsen näkökulmasta tapahtumaan ikäviä asioita. Näitä asioita pääsin käsittelemään psykoterapiassa vasta huomattavasti myöhemmin, vajaa kymmenisen vuotta sitten. Ne olivat kulkeneet mukana jonkinlaisena hiljaisena, mutta myös rajoittavana ahdistuneisuutena ja masennuksena ja jonkinlaisina dissosiaatio-oireina.
Näiden edellisten traumaattisten kokemusten lisäksi koin jossain vaiheessa varhaisnuoruudessani, että minussa on joku käsittämätön salaisuus tai vääränlaisuus, jota en itsekään osannut selvittää itselleni. Selviytymiskeinoni oli vain työntää oma seksuaalisuuteni ja siihen liittyvät tunteet syrjään ja keskittyä vähäisiin harrastuksiini ja hengelliseen etsintään, johon liittyi näin jälkeen päin havainnoituna paljon pakenemista ja valheellista maailmaa.
Uskonto ei sinällään meidän perheessämme näytellyt vahvaa roolia: olimme perinteinen perhe, joka kävi silloin tällöin juhlapyhinä kirkossa, häissä ja hautajaisissa. Ainoastaan minulla oli luterilainen kirkkouskovainen isotäti, joka tarjoili minulle kristillisiä asioita. Itse kristillinen sanoma oli ihan neutraalia ja ok, mutta hänen eettiset ja moraaliset näkemyksensä olivat nykyajan mittapuun mukaan melko kankeat ja yksioikoiset (mm. avioliitto, avioero ja muutenkin ns. normaali elämä). Jälkeenpäin olen tajunnut, että hänen asenteissaan oli paljon omistamisen ja hallitsemisen tarvetta minua kohtaan.
Oikeastaan varsinainen työskentely oman suuntautumiseni kanssa alkoi armeijan jälkeen, kun minua ihan hyvällä houkuteltiin paikallisen opiskelijaseurakunnan toimintaan mukaan. Se pelasti minut yksinäisyydeltä ja tarjosi uusia malleja elää nuoren, parikymppisen nuoren aikuisen elämää. Sain paljon uusia hyvä ystäviä, joista monia tapaan usein vielä tänäkin päivänä. Koin tasavertaisuutta sisältävää yhteisöllisyyttä sekä opimme toimimaan yhdessä ja kantamaan vastuuta. Siellä tapasin myös pari ikäistäni miestä, jotka paljastuivat vähitellen homoiksi. Tunsin heidän seurassaan, että tämä on minun juttuni. Samalla toisen miehen läheisyys ja kosketus tuntuivat todella hyvältä. Tosin koko ajan päässäni kävi myrsky, onko tämä oikein vai väärin; olenko matkalla taivaaseen vai helvettiin tällä elämäntavalla. Tietenkin olin pitkään tarkka neuroottisuuteen saakka myös siitä, mitä toiset ajattelevat minusta. Samanlainen vääntö oli myös siitä, kun tunteeni velloivat välillä perusheterouden ja homoseksuaalisuuden välillä.
Saatuani itseni maailmalle vähän isompiin kuvioihin menin melko siekailematta homomaailmaan mukaan. Tosin koin, että en oikein pärjännyt niissä kuvioissa kovinkaan hyvin. Jälkeenpäin olen joutunut tekemään omasta mielestäni rankkaakin rajanvetoa siitä maailmasta tarttuneisiin huonoihin vaikutteisiin ja käyttäytymistapoihin. Toki siellä oli myös joitain ihan hyviä suhteita.
Mikä sitten sai minun minussa aikaan tasapainoisemman ja rakentavamman suhteen omaan seksuaaliseen suuntautumiseen? Sanotaan, että ikä rauhoittaa ja tuo varmuutta: oppii näkemään asioissa eri sävyjä ja suhteuttamaan asioita sekä jopa nauramaan itselleen. Toisaalta myös psykoterapiassa käytiin näitä asioita läpi. Siellä sain psykoterapeutiltani paljon tukea ja apua itseni hyväksyntään myös muilla elämän alueilla. Omaksuin näkemyksen, että on ihan sama, mitä ihminen on, kunhan suuntautumisen takana ei vain ole pelkoa, joka johtaisi elämää väärään suuntaan. Samoin opin sen, että oli mikä oli, kunhan tekee hyviä juttuja sekä itselleen että toiselle.
Toinen todella tärkeä etappi oli suhteeni omaan rippi-isääni omassa Kirkossani. Hänkään ei soimannut tai syyttänyt tai pakottanut muuttumaan mihinkään suuntaan. Hän antoi minulle todella viisaan neuvon: hän kehotti panostamaan sisäiseen matkaan, rukoilemaan ja etsimään johdatusta sekä kyselemään ja keskustelemaan erilaisten ihmisten kanssa. Lisäksi hän antoi muutaman hyvän linkkivinkin, joiden avulla sain yhteyden toisiin Kirkon sateenkaari-ihmisiin.
Vähitellen minulle alkoi avautumaan aivan uudella tavalla tuttu kertomus Apostolien tekojen kirjasta (luku 10) tapauksesta, jossa juutalaisten apostoli Pietari johdatetaan aivan yllättävään tilanteeseen, jossa hän löytää itsensä ei-juutalaisen, sen ajan väkivaltakoneiston edustajan kotoa kertomasta hyvää sanomaa. Tästä kertomuksesta haluan jakaa muutaman kohdan. Kun Pietari suhtautui ennakkoluuloisesti näkemäänsä uneen, hänelle kerrottiin: ”Minkä Jumala on pyhittänyt, sitä älä sinä sano epäpuhtaaksi.” (10:15) Siis ei sen enempää itseään kuin ketään toistakaan. Yllättäen uudessa ympäristössä Pietari hokasi näkynsä sisällön aivan uudella tavalla: ”Nyt minä todella käsitän, ettei Jumala erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää Häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului hän mihin kansaan tahansa” (10:34). Näen kertomuksessa vahvasti suorastaan jumalallista huumorintajua: kertomuksen lopuksi Pyhä Henki laskeutuu kuulijoiden päälle, jotka eivät olleet edes vielä tuossa vaiheessa saaneet kastettakaan, siis samalla tavalla kuin Apostolien tekojen ensimmäisen helluntaikertomuksessa.
Nämä tapaukset ovat olleet vahvistamassa matkaani oman itseni hyväksyntään suuntautumiseni kohdalla. Tosin tämä olisi saanut tapahtua jo aikaisemmin: tällöin matka olisi jo aiemmin ollut antoisampi. Toivon sydämestäni, että tämä kertomus voisi olla avuksi jollekin toiselle, joka kipuilee oman sukupuoli-identiteettinsä tai suuntautumisensa kanssa.