Minä olen Milla, transvestiitti. Se tarkoittaa, että minä ilmennän itseäni välillä naisena. En leikkinä, en naamiaisena, vaan siksi, että sisälläni on molemmat, feminiininen ja maskuliininen puoli. Ne eivät riitele. Ne seisovat vierekkäin, joskus käsi kädessä, joskus selät vastakkain. Minä en ole kahdesta yksi, vaan yhdestä kaksiulotteinen.
Minun hengellinen tarinani alkaa kodista, joka oli perusturvallinen. Ei varakas, ei puutetta näkevä. Siellä arvostettiin järjestystä, perhearvoja, tuttuutta. Koti, uskonto ja isänmaa. Ei välttämättä aina siinä järjestyksessä. Evankelisluterilainen, tapakristitty pohja. Ei ylenpalttista hurskautta. Mutta hiljainen ajatus siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, asui huoneilmassa kuin keittiön kahvintuoksu.
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että minä olin erilainen jo silloin pienenä lapsena. Tavalla, joka ei oikein saanut sanoja. Minussa on aina ollut ne kaksi puolta. Minä olin kuusivuotias, kun se tapahtui ensimmäistä kertaa. Kesken leikkien mökillä eksyin yläkertaan, missä äitini säilytti peilipöytää, meikkejä ja vanhoja korurasioita. Se ei ollut minulta kielletty paikka, mutta se tuntui salaiselta. Löysin huulipunan, jossa oli kultainen korkki. Ripsivärin, jonka harja oli pehmeä. Poskipunan, jota sudin molempiin poskiin hartaudella. Samoin huulipunaa. En ollut varovainen, en vielä osannut. Mutta en myöskään osannut hävetä.
Laitoin kaulaani helminauhan ja sormiini liian isot sormukset. Kiedoin ympärilleni viltin, koska äidin vaatteet olivat liian suuria. Peilissä seisoi joku toinen – prinsessa, ehkä. Tai paremminkin minä, mutta ilmennettynä toisin. Ilman häpeää. Juoksin alakertaan, sydän innosta jyskyttäen, näyttämään itseäni vanhemmilleni.
Isä nauroi. Otti kameran. Valokuvasi minua kuin olisin oikea malli. Hän sanoi: ”No mutta, siinäpäs vasta hieno neiti.”
Äiti oli hiljaa. Hänen kasvoillaan häivähti paheksunta.
”Mitä ihmisetkin sanovat?” hän sanoi.
Siinä se oli. Ensimmäinen särö. Ensimmäinen ajatus, että olin ehkä tehnyt jotakin väärää.
Konservatiivisuus ei ollut väkivaltaista, mutta se opetti pelkäämään Jumalaa. Ei sillä tavalla kunnioittaen vaan tavalla, että jos teki väärin, seurasi rangaistus. Taivas oli paikka, johon pääsi vain, jos oli kiltti, puhdas ja minun tapauksessani poika.
Lähes vuotta myöhemmin istuimme ringissä päiväkodissa. Kevät 1979, ja tarhan tädit ilmoittivat, että kevätjuhliin tulee jotakin erityistä. ”Nyt tehdään näytelmä!” he sanoivat. ”Prinsessa Ruusunen!”. Meille luettiin satu. Sadun jälkeen tädit kysyivät, kuka haluaisi olla prinsessa? Arvaatte varmaan. Minä poika viittasin.
Se aiheutti pienen hämmennyksen. Mutta sitten jotakin ihmeellistä. Tädit innostuivat. ”Tässä päiväkoissa me olemme edistyksellisiä! Näytelmässä poika saa näytellä prinsessaa!” he sanoivat. ”Sehän on hauskaa ja modernia!” – he sanoivat.
Minä sain sinisen mekon, kruunun, meikkiä ja ihan oikeat korkokengätkin. Minä tunsin itseni kauniiksi, ehkä vähän rakastetuksi. Minä loistin. Tyttö, josta tehtiin puolipakolla prinssi, ei ollut ehkä ihan yhtä onnellinen, mutta minä olin. Prinsessa, joka ei tarvinnut suudelmaa herätäkseen. Minä olin jo hereillä.
Kevätjuhlan jälkeen alkoi kiusaaminen. Sain liikanimen ”prinsessa”. Se tarttui kuin purkka kengänpohjaan ja kantoi seuraavaan syksyyn kouluunkin. Osin samat lapset, mutta nyt koulussa, ja nimi seurasi mukanani.
En kuulunut poikiin. Olin liian herkkä. Enkä tyttöihin, olin liian outo. Tytöt olivat ehkä kaikkein raadollisimpia. He eivät aina sanoneet ääneen, mutta heidän katseensa ja supatuksensa kertoivat kaiken. ”Prinsessa”, pehmeällä äännellä, mutta terävästi kuin neulat. Minä jäin siihen väliin, kapealle laudalle, jolle kukaan ei halunnut astua.
Opin kulkemaan yksin. Yksinäisyys ei tullut kerralla, se hiipi. Mutta sisälleni aloin rakentaa jotakin muuta. Kirjoitin ja piirsin salaisia maailmoja, joissa prinsessat saivat olla poikia ja joissa oli olemassa kolmas sukupuoli, jonka nimi oli minä.
Ja sitten tuli Anna-Mari. Hän istui viereeni ruokalassa, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Hän ei koskaan kysynyt, miksi olin erilainen. Hänen kanssaan maailma oli vähän vähemmän terävä. Ensimmäistä kertaa ajattelin, että ehkä minä en ollutkaan rikki.
Silti puhuin aina Anna-Marille siitä, että haluan pois. Ulkomaille, jonnekin kauas. Paikkaan, jossa ihmiset elävät vapaammin. Minusta tämä junttikylä oli liian pieni ajatuksilleni, liian ahdas, liian hiljaa oikeissa ja liian äänekäs väärissä kohdissa. Sisälläni kasvoi näyttämisenhalu. Tarve näyttää, olla paras, kiiltää, nousta sieltä, minne olin jäänyt yksin.
Minä menestyinkin tavallani. Opin ahkeraksi. Jääkiekossa pärjäsin, koulussa sain kiitettäviä, armeijassakin minua kehuttiin. Minusta tuli hyvä siinä, mitä ulkopuoli halusi nähdä. Mutta se ei ollut sama kuin olla vapaa. Maailma näytti minulle myös kovuutensa. Jääkiekon pukukopeissa homo-vitsit kiristelivät kuin teipit nilkoissa. Armeijassa naamio hymyili oikealla tavalla, mutta iltaisin se repesi pienistä saumoistaan. Kaikki kunnollisuus ei tehnyt minua ehjäksi.
Lopulta luin itseni Insinööriksi ja lähdin. Ensin Helsinkiin, Eurooppaan, sitten Yhdysvaltoihin. Vuosia maailmalla – hienoa ja opettavaista aikaa. Näin paikkoja, söin aamiaista Pariisissa, kävelin New Yorkin pilvenpiirtäjien välissä, hengitin Arizonan aavikon kuumuutta. Maailma antoi paljon, mutta myös näytti varjonsa. Eriarvoisuus ei ollut teoriaa. Se oli katukiveyksellä nukkuva ihminen ja toisaalla pilvenpiirtäjän ylimmän kerroksen yksityinen kattouima-allas tai Las Vegasin bileet, missä ei ollut mitään järkeä. Se oli myös sairaaloiden ovien ulkopuolella jonottavat ihmiset ja yksityisklinikat, joihin köyhällä ei ollut asiaa.
Aloin ajatella, että ehkä tämä pieni Suomi, jota olin niin halunnut paeta, onkin kaikesta huolimatta maailman paras paikka. Että sen hiljaisuudessa ja metsien vihreydessä on jotakin, mitä maailman metropoleissa ei ole. Eikä varsinkaan Arizona ollut ollenkaan niin liberaali kuin joskus kuvittelin maailman olevan.
Aavikon kuumuudessa kulkivat syvät Navajoheimon eriarvoisuus ja ristiriidat, toisaalta valkoihoisten uskonnolliset juuret ja konservatiivisuus, joka paljon tiukempaa, kuin se, minkä olin jättänyt taakseni. Se ei nähnyt minua yhtään lempeämmin.
Lopulta palasin Suomeen. Minä tahdoin olla kuin kaikki muut. Normaali. Sellainen, joka ei herätä katseita. Sellainen, jonka ei tarvitse piilottaa osia itsestään. Mutta transvestiittius ei koskaan halunnut poistua minusta. Se oli kuin sydämenlyönti, joka ei kuollut, vaikka yritin pysäyttää sen tahdonvoimalla. Minä olin salaa se, mikä olin. Illat, yksin, verhot kiinni. Opettelin meikkaamaan. Ensin haparoiden, sitten yhä taitavammin. Huulipuna, joka ei enää levinnyt suupieliin. Silmämeikki, joka alkoi näyttää naiselta. Ostin ihania naistenvaatteita. Kosketin kankaita kuin salaisuutta, jota ei saanut koskaan paljastaa. Nautin olostani, mutta nautinnon jälkeen tuli aina sama aalto: syyllisyys.
Ajattelin, että olen huono, ja että jokainen kaunis hetki peruukissa ja punahuulissa kirjoittaa minulle lisää velkaa, jota en voi koskaan maksaa takaisin. Ja niin minä raahasin pussit roskasäiliölle. Heitin pois meikit, vaatteet, peruukit. Deletoin kuvat, joissa olin hymyillyt meikissäni aidommin kuin missään muussa elämäni kuvassa. Silti minä sanoin itselleni aina: ei koskaan enää. Mutta aina löysin itseni pää punaisena, sydän hakaten, ostamassa takaisin kaksin verroin sen, minkä olin hetki sitten heittänyt roskiin ja vannonut kieltäväni.
Minä yritin tappaa Millan. Heittämällä se roskiin, tukahduttamalla ja keiltämällä sen olemassaolon. Mutta sepä ei halunnut kuolla. Joka kerta, kun luulin onnistuneeni, se tuli takaisin ja jos mahdollista, vahvempana kuin edellisellä kerralla. Aivan kuin se olisi noussut suoraan niistä jätesäkeistä, siveltimet, huulipunaputket ja pitsit mukanaan, ja sanonut: ”Sinä et voi hävittää minua, koska minä olen sinä.” Se oli kuin ansarauta, joka puristi kiinni, ja minä yritin purra kättäni poikki, että pääsisin irti. Mutta kahle pysyi.
Muistan erityisen vahvasti viimeisen kerran, kun taas hävitin kaiken, mikä liittyi Millaan. Tällä kertaa olin varma, että nyt se loppuu. Heitin taas kaiken pois. Meikit, kuvat, vaatteet ja peruukin. Se ei ollut mikä tahansa peruukki. Se oli upea, kallis, käsin tehty. Synteettinen, mutta käsin tehty ja ostettu oikeasta peruukkiliikkeestä. Musta, jossa oli pienet, hienovaraiset harmaat raidat kuin joku olisi maalannut siihen kokemukseni, varjon ja valon yhtä aikaa. Heitin senkin roskikseen ja vannoin: ”Ei enää koskaan.”
Mutta silloin jo samana yönä tuli katumus. Sellainen, joka kouraisi niin syvältä, ettei voinut hengittää. Lähdin ulos paljain jaloin, ja juoksin roskalaatikoille kaivamaan sitä takaisin.
Roskikset oli jo tyhjennetty. Siellä minä istuin asfaltilla, roskalaatikkoa vasten, ja itkin lohduttomasti. Tunsin itseni lapsen kokoiseksi. Se oli vain peruukki, mutta se oli enemmän kuin hiuksia ja muovia. Se oli minun toinen puoleni, minä itse, heitettynä kaatopaikalle muiden roskien sekaan.
Silloin minä rukoilin ensimmäistä kertaa vuosiin. En muodollista iltarukousta, en pyhäkoulun opettamia lauseita. Vaan sellaisella äänellä, joka nousi suoraan rikkinäisyydestä:
Sana tarkkaan en enää muista, mutta ajatus oli seuraava: ”Jumala… jos sinä olet olemassa… sano, mitä minun pitää tehdä.”
Seuraavana aamuna heräsin turvonnein silmin. Minä olin lopussa. Silloin, aivan yllättäen, mieleeni tuli Anna-Mari. Paras lapsuuden ystäväni, jonka olin tuntenut teini-iästä saakka. Hän oli ollut rinnallani kaikessa muussa ja minä hänen. Me olimme itkeneet yhdessä, nauraneet yhdessä, kantaneet toisiamme läpi nuoruuden myrskyjen. Mutta tätä yhtä asiaa minä en ollut koskaan uskaltanut kertoa edes hänelle. Se oli ollut liian suuri, liian häpeällinen salaisuus.
Mutta sinä aamuna minä ajattelin, että minun on pakko puhua jollekin tai lopulta onnistun tuhoamaan itseni. Ja ainoa ihminen, jolle edes saatoin edes kuvitella sanovani tämän ääneen, oli Anna-Mari. Minä soitin Anna-Marille. Ääni tärisi, sanat olivat puolikkaita. Hän ei kysellyt mitään, sanoi vain: ”Minä tulen.” Kun hän saapui, lähdimme kävelylle. Minä keräsin rohkeuden rippeitä kuin pieniä kiviä polun varrelta. Ja lopulta sain sen kakistettua ulos. En ihan kaikkea yhdellä kertaa, vaan vähitellen:
”Mä tykkään pukeutua naisten vaatteisiin.”
Pitkä hiljaisuus.
”Teen sitä salaa”… ”nautin siitä”… ”Mutta en silleen, että se olisi mikään fetissi”
Sitten:
”Mä… meikkaan.”
Anna-Mari ei tyrmännyt. Ei nauranut. Ehkä hän yllättyi, mutta hänen katseensa ei väistänyt minun katsettani. Hän kuunteli. Ja sitten alkoi kysellä lisää varovasti, mutta uteliaasti. Silloin ei vielä ollut kaikkea netissä niin kuin nykyään. Mutta hän osasi etsiä. Hän haki tietoa kirjastostakin, surffasi hitailla yhteyksillä, ja palasi aina lisää kysymyksiä mukanaan. Teimme useita kävelylenkkejä. Istuimme kahvilla. Hän kyseli, minä kerroin. Usein kyyneleet silmissä häpeän ja helpotuksen sekaisena. Hänellä oli joku sisäänrakennettu ominaisuus, sellainen, joka naisilla on. Halu selvittää kaikkia asiat pohjamutia myöten. Monien keskustelujen jälkeen, hän sanoi:
”Et sä ole hullu. Sä olet transvestiitti.”
Minä nielaisin, kuin olisin kuullut oman nimeni ensimmäistä kertaa.
”Ja kuule,” hän jatkoi, ”teitä on eri arvioiden mukaan pelkästään Suomessa noin seitsemänkymmentätuhatta. Se on Lappeenrannan kokoinen porukka ihmisiä.”
Minä itkin Anna-Marin keittiön pöydän ääressä. Täyden itsesäälin vallassa, nyyhkien kuin lapsi: ”Mä olen ihan surkea, eikä musta ole mihinkään.”
Anna-Mari ei antanut minun vajota. Hän otti kädestäni kiinni, puristi lujasti ja sanoi: ”Kuule neitiseni, nyt me pidetään tyttöjen ilta. Sä laitat parasta päälle ja mä tuon viinin.” Ja niin me päätimme tehdä.
Kun ilta koitti, minä valmistelin itseäni tuntikausia. Vaatevaihtoehtoja ei ollut paljoa. Suurin osa oli mennyt roskikseen viimeisen morkkisaallon aikana. Mutta olin ehtinyt ostaa jotain uusia, muutaman vaatteen, jotka olin valinnut sydän hakaten. Meikkasin hitaasti ja hartaasti.
Tarkasti jokaisen vedon. Meikkivoiteen tasainen pinta, varjostukset, jotka muotoilivat poskipäitä, silmämeikki, johon käytin aikaa enemmän kuin koskaan ennen, ja lopuksi punaiset huulet, jotka eivät levittyneet, vaan kaartuvat kuin olisin aina kuulunut niihin. Minä halusin olla täydellinen, kun avaisin oven Anna-Marille.
Myöhemmin hän on kertonut, että silloin hän oli se, joka keräsi kaiken rohkeutensa matkalla luokseni. Hän päätti, että vaikka siellä ovella olisi vastassa mikä tahansa… vaikka Vesku Loiri Tyynenä peruukki vinossa ja mekko väärinpäin, hän ei nauraisi. ”Ei… vaikka mikä tulisi eteen”. Hän oli päättänyt. Mutta hänen ei tarvinnutkaan. Kun ovi aukesi ja minä seisoin siinä… Hän oli lentää persauksilleen.
Hänen silmänsä suurenivat, käsi nousi huulille. Ja sitten hän henkäisi: ”Siis… vau. Sä olet tyrmäävä!” Ensimmäistä kertaa elämässäni minä kuulin nuo sanat enkä hävennyt. Minä olin näkyvä. Ja joku näki minut oikeasti kauniina. Jälkikäteen Anna-Mari on sanonut minusta: ”Ei sä täydestä naisesta mene, sä oot vähän kuin drag queen, mutta sellainen tyylikkäämpi, jolla on vähän vähemmän bling blingiä.”
Mutta se on pintaa. Hän on sanonut myös muutakin, jotakin tärkeämpää kuin kukaan muu: ”Tajusin, että mä olen aina pitänyt sua jotenkin naisena. Vaikken koskaan ajatellut sitä.”
Se oli ehkä tärkeintä ikinä. Hän otti minut jälleen vertaisenaan. Samalla tavalla kuin silloin koulun ruokalassa, kun hän istui viereeni ja näki minut, ei liikanimeäni.
Minä olen kertonut Anna-Marille myös rukouksestani, siitä yöstä, kun itkin peruukin perään roskapönttöä vasten ja pyysin Jumalaa sanomaan, mitä minun pitäisi tehdä. Minusta Anna-Mari on enkeli, jonka Jumala lähetti silloin luokseni. Juuri silloin kun olin kaikkein heikoimmillani. Sen jälkeen minä en ole koskaan enää hävittänyt vaatteitani. Enkä ole enää hävennyt itseäni.
Pikkuhiljaa löysin tieni sateenkaariyhteisöihin. Opin, että meitä trasvestiittejä todellakin on enemmän kuin olin koskaan kuvitellut. Ja vähitellen minusta tuli yksi heistä, joka voi auttaa muita. Sellaisia kuin minä olin silloin, yksin ja eksyksissä on myöskin aika paljon.
Tänä päivänä ylläpidän palvelinta, jossa on oma transvestiittiyhteisö, vertaistukea, paikka olla ilman häpeää. Samalla toimin Sateenkaariseurakunnan yhtenä chatin vetäjänä, kuuntelen ja puhun kaikille sateenkaari-ihmisille, jotka ehkä etsivät Jumalaa, ehkä itseään.
Uskon, että Jumala ei ole olemassa liturgiaa tai sakramentteja varten. Hän on olemassa meitä ihmisiä ja elämää varten. Hengellisyys ei ole kahle tai sääntökokoelma, vaan armo, ja pyyteetön halu auttaa toisia ihmisiä. En väitä olevani aina pyyteetön. Olen ihminen, syntinen ja säröinen. Juuri siksi minä tarvitsenkin armoa. Mutta olen saanut hengelliseltä elämältä paljon. Ja nyt minä haluan antaa oman pienen osuuteni eteenpäin.
Milla