Olen Siiri, 28-vuotias cisnainen, lesbo ja asun Helsingissä. Perheeni on ollut helluntailainen ja suurin osa kuuluu liikkeeseen edelleen. Kasvoin tiiviisti seurakunnan yhteydessä: olin paljon leireillä ja nuortenilloissa mukana ja sain sieltä samanikäisiä kavereita. Melkein joka sunnuntai kävimme perheen kanssa jumalanpalveluksissa. Seurakunnassa oli paljon sukulaisia ja perhetuttuja.

Vähän alle 20-vuotiaana aloin irtaantua seurakuntayhteydestä. Yksi tärkeä syy oli seksuaalinen suuntautumiseni, jota ei hyväksytä helluntailaisuudessa. Herääminen omaan seksuaalisuuteeni oli monimutkainen polku, sillä olin pitkään syvällä kaapissa jopa itselleni. En pystynyt hyväksymään sitä osaa itsestäni, enkä käsitellyt asiaa lainkaan. Vasta 18-19-vuotiaana, kun muutin pois kotoa, tuntui ensimmäisen kerran siltä, että voin olla vapaasti kuka haluan. Aloin pohtia seksuaalista suuntautumistani, ja totesin, että voisin olla kiinnostunut naisista. Silloin en käynyt enää kotiseurakunnassa. Kokeilin käydä jonkin aikaa vapaaseurakunnassa, mutta sitten huomasin, että siellä on samanlaiset asenteet kuin helluntaiseurakunnassakin. Erosin virallisesti helluntaiseurakunnasta ja olin muutaman vuoden kuulumatta mihinkään.

Mietin, etten voi olla ainoa sateenkaarikristitty maailmassa. Aloin googlailla ja löysin muitakin raamatuntulkintoja kuin sen konservatiivisen, jossa homoja ei hyväksytä. Aloin purkaa omia ajatuksiani ja omaa tulkintaani Raamatusta, ja sitä miten uskon Jumalan minuun suhtautuvan. Vasta kun aloin olla sinut tämän kaiken kanssa, aloin tulla muille kaapista. Silloin olin 21-vuotias.

Tulin kaapista ulos vanhoille seurakuntatutuille ja kaikki yhteys loppui aika lailla siihen. Se riippui paljon minusta – en halunnut enää olla siinä ympäristössä ja kuulla epäsuoraa kielteistä puhetta itsestäni. Osa kavereista myös piti puhutteluja minulle kahden kesken – eheyttämiseksikin sitä olisi voinut kutsua. Sain kuulla heiltä esimerkiksi ”Olet hylännyt uskon ja joudut helvettiin” ja ”Et tiedä, mikä on sinulle parasta”. Kun puhuin tyttöystävästäni, he hiljenivät ja vaihtoivat aihetta. Kaverini pitivät ehkä itseään todella suvaitsevaisina, kun he ajattelivat, että voin yhä kuulua kaveriporukkaan suuntautumisestani huolimatta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että he olisivat hyväksyneet minut, joten en enää pitänyt heihin yhteyttä. Se oli tosi rankkaa, kun piti aloittaa uuden kaveriporukan luominen ihan alusta. Olin silloin aloittanut opinnot ja tutustuin muutenkin uusiin ihmisiin uudella paikkakunnalla. Sain sieltä myös sateenkaarevia kavereita, mikä oli todella iso voimavara.

Kävin silloin sateenkaarimessuissa ja se tuntui tärkeältä, mutta siellä ei ollut oikein ketään muita ikäisiäni. Kaikki olivat keski-ikäisiä tai vanhempia. Sateenkaarevat ystävät eivät ymmärtäneet hengellistä puolta ja niiden kanssa, jotka ymmärsivät hengellistä puolta, ei taas ollut muuta yhteistä.

Hengellisyys ja usko Jumalaan ovat minulle tärkeitä ja olen etsinyt omaa paikkaani hengellisyyden kentällä. Olen liittynyt luterilaiseen kirkkoon, mutta en ole aivan varma, onko se oma paikkani. Samanlaista yhteisöllisyyttä kuin helluntailaisuudessa tai samanhenkisiä ihmisiä en ole löytänyt. Kuulun kuitenkin luterilaiseen seurakuntaan ja olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen siihen päätökseeni.

Hengellisyys merkitsee itselleni nykyään turvaa. Tuntuu turvalliselta uskoa siihen, että on olemassa jotakin enemmän – että kuoleman jälkeen on jotakin muuta kuin tyhjyyttä. Kaipaan helluntaiseurakunnan ajalta yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemistä ja sitä, että kaikki ovat tosi tervetulleita mukaan. Se on tosin ristiriitaista, koska sen jälkeen, kun on tullut mukaan, pitää kuitenkin olla tietynlainen. En ole varma, haluaisinko enää sellaista paikkaa, johon käyttäisin aivan yhtä paljon arjestani ja elämästäni. Olisi kiva, jos löytyisi joku paikka, jossa olisi samanikäisiä ihmisiä, joilla olisi ehkä samanlaisia kokemuksia kuin itselleni. Siellä voisi keskustella vaikka Raamatusta ja jutella ilman ylhäältä päin tulevia raameja sille, miten pitää ajatella ja uskoa. Yhden lupaavan ryhmän olen juuri löytänyt, nimeltään ”Uskovat queerit ja kaverit”.

Mielestäni kaikkien uskonyhteisöjen pitäisi muistaa, että vaikka asia ei välttämättä ulospäin näy, seurakunnissa on sateenkaari-ihmisiä, varsinkin nuorissa. Ei pidä olettaa, että kaikki sopivat heterocis-muottiin. Kun puhutaan sateenkaariasioista, paikalla on aina joku, jota asia koskee henkilökohtaisesti. Tiedän, että helluntaiseurakunnissa on ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet tämän ja ajattelevat avarammin. Olisi kiva kuulla välillä myös heidän näkökulmansa, eikä pelkästään syrjiviä puheenvuoroja. Olisipa vaikka sellaisia helluntaiseurakunnan sateenkaarijumalanpalveluksia, joissa ei sallittaisi syrjivää puhetta!

Sateenkaari-ihmiselle, joka elää nyt esimerkiksi helluntailaisessa yhteisössä haluaisin sanoa seuraavaa: kukaan muu ei voi määritellä seksuaalisuuttasi, sukupuoltasi ja hengellisyyttäsi, tai sitä oletko kristitty. Sen tiedät vain sitä itse. Itselleni tällä matkalla on sosiaalinen media ollut tärkeä tuki, kun olen saanut kuulla muiden tarinoita, näkökulmia ja kokemuksia. Kannattaa etsiytyä sellaisten tarinoiden äärelle! Minulle on ollut myös todella tärkeää päästä mukaan sateenkaariyhteisöön ja olla ylipäätään sellaisessa ympäristössä, jossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen.

Haastattelun perusteella kirjoittanut Hanna-Leena Autio