Olen Emma, parikymppinen nainen, lesbo ja kasvoin vanhoillislestadiolaisessa suurperheessä. Perheeni oli aktiivisesti mukana vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä: kävimme joka viikko seuroissa, ja kävin pyhäkoulussa, raamattuluokassa ja leireillä. Vähän vanhempana kävin iltakylissä, jolloin mentiin isolla porukalla jonkun kotiin viettämään aikaa. Iltakyliin kuului uskonnollistakin ohjelmaa, mutta ne olivat kuitenkin aika rentoja tilaisuuksia. Vanhempani kävivät erilaisissa työvuoroissa ja osallistuivat esimerkiksi Suviseurojen järjestämiseen. Vanhoillislestadiolaisuus on värittänyt vahvasti lapsuuttani ja elämääni. Siihen liittyy paljon hyviäkin asioita, kuten ystäviä.
Kun olin lapsi ja nuori, en osannut ajatella itseäni muuten kuin heterona. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei näy minkäänlaista moninaisuutta sukupuolen tai seksuaalisuuden suhteen. Kukaan ei ole ulkona kaapista. Kaikki elävät joko yksin tai heteroavioliitossa. Sateenkaarevuudesta ei paljon puhuttu, mutta jos puhuttiin, puhuttiin synnin, häpeän ja likaisuuden kautta ja joinakin toisina, jotka eivät kuulu omaan yhteisöön. Lähinnä kuitenkin vaiettiin. Ehkä siksi en antanut sille ajatukselle edes tilaa, kun en nähnyt mitään vaihtoehtoa. Ajattelin, että homot ovat jotakin muita ihmisiä jossakin muualla ja tekevät syntiä, eikä se liity meidän elämäämme.
Kun täytin 13 ja menin yläasteelle, aloin kyseenalaistaa herätysliikkeen oppeja. Minua häiritsi todella paljon naisten heikko asema liikkeessä – esimerkiksi se, etteivät naiset voineet olla maallikkosaarnaajia. Samoin kyseenalaistin ulkonäköön liittyviä rajoituksia. Mietin myös sateenkaari-ihmisten asemaa, vaikka en vielä silloin tajunnut, että asia oli minulle henkilökohtainen. Tuntui jo silloin käsittämättömältä, miten suhtautuminen saattoi olla niin negatiivista.
Kahden vuoden ajan mietin, mitä asian suhteen teen. Kokeilin rajoja ja tein jo uskovaiselle sopimattomia asioita, mutta en vielä kokonaan lähtenyt uskonnollisista piireistä. Se oli vaikea prosessi, joka on jollakin tavalla käynnissä edelleen. Pohdintani huipentuivat siihen, että 15-vuotiaana päätin lähteä lestadiolaisuudesta, sillä en uskonut liikkeen oppeihin.
Elin tavallisen lukiolaisen elämää ja lopetin seuroissa ja nuorten tapahtumissa käymisen. Alle vuoden päästä tästä päätöksestä ihastuin toiseen tyttöön. Vaikka meille ei muodostunut sen syvempää suhdetta, jotakin muuttui omassa päässäni – tuli sellainen valaiseva hetki. Minulla oli ollut kyllä jo pieniä epäilyksiä sitä ennenkin, mutta ei mitään kovin vahvaa. Jälkeenpäin katsoen olin jo lapsena ja nuorena kokenut todella palavaa tarvetta olla joidenkin tyttöjen kaveri.
Aluksi en kertonut oivalluksestani kenellekään. Varsinkaan lestadiolaisyhteisössä ei voinut kertoa ja ajattelin, etten kerro vanhemmillekaan ikinä, jos ei tule pakottavaa tarvetta. Vuoden kuluessa aloin kertoa läheisille ystäville. Kun täytin 18, muutin pois kotoa. Tapasin ex-tyttöystäväni ja päätin kertoa vanhemmilleni, että me seurustelemme. Se kertomishetki meni yllättävän hyvin: ei tullut mitään raivoamista. Heidän oli kuitenkin vaikea ottaa asiaa vastaan, ja vaikea se on heille edelleen. Vanhempani ovat lakanneet laukomasta homofobisia kommentteja, mutta minulle on silti raskasta tietää, mitkä heidän ajatuksensa ovat.
Olen todella kiitollinen siitä, että asiat menivät näin päin, etten enää ollut täydestä sydämestäni mukana liikkeessä, kun ymmärsin, että olen lesbo. Jos olisin ollut vielä mukana, se olisi ollut vielä rankempi kokemus. Näin päin se oli tavallaan vahvistava sykäys, etten halua enää olla mukana.
Lestadiolaisyhteisössä on mahdotonta olla sekä uskova että esimerkiksi transihminen tai homoseksuaali. Tai se olisi äärimmäisen vaikeaa ja vaatisi jotakin ihan toisen tason rohkeutta. Jos esimerkiksi naispari eläisi lestadiolaisyhteisössä, heitä ei enää pidettäisi lestadiolaisina eli heitä ei tervehdittäisi sanomalla Jumalan terve. Yhteisössä ajatellaan, että homous on risti, kuten joku sairaus, esimerkiksi syöpä, joka pitää kestää. Usein siellä kuulee sanottavan, että voi olla homo, mutta sitä ei saa toteuttaa mitenkään – ei saa rakastua tai elää parisuhteessa. Ei se ole oikeaa hyväksymistä. Vaikka valitsisi elää yksin homoseksuaalina, pitäisi asia kuitenkin salata koko loppuelämän ajan.
Oma hengellisyyteni jollain tasolla kuoli tämän asian takia. Koen kaikki uskonnolliset asiat triggeröivinä enkä halua kuulla uskonnollista puhetta tai osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin. Vaikka saarnaaja tai kirkkokunta olisi avarakatseinen, osallistuminen olisi minulle silti vaikeaa, enkä halua sitä tehdä.
Minulla on onneksi ystäviä, joilla on samantyyppinen tausta kuin itselläni, joillakin jopa täysin sama. Heidän kanssaan keskusteleminen on auttanut jaksamaan, enkä ole kokenut olevani niin yksin. On hienoa, että nykyään on podcasteja ja somevaikuttajia, joiden kautta oma kokemukseni on ollut tullut näkyväksi. Olisipa sellaista ollut silloin kun olin nuorempi – olisin saanut kuulla, etten ole niin erikoinen eikä tässä ole mitään ihmeellistä. Omat läheiset ovat tukeneet minua, vaikka osa heistä kuuluu vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön. Sisarukseni ovat tukeneet minua. En ole etsinyt varsinaista vertaistukea, jossa keskusteltaisiin ryhmässä, mutta uskon, että se olisi todella hyödyllistä. Tärkeintä ovat kuitenkin olleet ystävät.
Sellaiselle sateenkaari-ihmiselle, joka parhaillaan pohtii näitä asioita, haluaisin sanoa, että sinussa ei ole mitään vikaa. Vaikka joku väittäisi toista, miten tahansa perustellen, on hän väärässä. Olet ehjä, tärkeä ja rakas, eikä sinun tarvitse muuttua. Eikä se muuttuminen ole mahdollista, ainakaan omasta halusta. Jos olet huonossa tilanteessa, siihen ei ole pakko jäädä. Tutusta ja turvallisesta yhteisöstä lähteminen voi tuntua pelottavalta, mutta yhteisön jättämisen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa uskosta luopumista. Joskus se voi myös tarkoittaa sitä. On kuitenkin olemassa muita yhteisöjä – ei ole pakko jäädä satuttavaan trans- ja homofobiseen ilmapiiriin.
Homofobinen ajatusmaailma oli läsnä koko lapsuuteni ajan. Jälkikäteen tuntuu pahalta tietää, mitä ihmiset minusta ajattelevat, ja mitä tuleville nuorille liikkeessä opetetaan. Lestadiolaisyhteisölle haluaisin sanoa, ettei tänne synny viallisia ihmisiä, joilla ei olisi oikeutta elää omannäköistä elämää, johon kuuluu seksuaalisuus, rakkaus ja perhe. Kristilliseen ajatteluun kuuluu, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, eikä se rajoitu vain cisheteroihin. Homouden toteuttaminen on myös rakkauden toteuttamista. Itselleni Raamatun sanoma on rakkauden, armon ja lähimmäisen rakastamisen sanoma, eikä vihan sanoma. Itse kukin voisi miettiä omassa elämässään, miten kohtaa erilaiset ihmiset kuin itse on. Sateenkaari-ihmisen tie ei ole syrjinnän takia helppo muutenkaan yhteiskunnassa. Voi päättää, onko se ihminen, joka laittaa vielä enemmän kapuloita rattaisiin, vai onko se ihminen, joka tekee siitä tiestä helpomman.
Haastattelun perusteella kirjoittanut Hanna-Leena Autio