Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteisössä. Minulle ei ollut edes olemassa muita vaihtoehtoja, kuin olla heteronainen. Yläasteella katselin tyttöjä ihaillen, katselin kuvista heidän muotojaan ja ihastelin heidän kauneuttaan. En silti osannut tunnistaa tätä ihailuksi, ihastukseksi tai kiinnostukseksi. Sillä sellaista ei ollut olemassakaan, sille ei ollut määritetty mitään nimeä tai kuvaavaa sanaa. Tiesin homojen olemassaolosta – olihan lestadiolaisten piirissä pyörinyt hämmästyksen ja naureskelun värittämää tarinaa homomiehestä, joka kulki pehmolelun kanssa suviseuroissa. Häntä säälittiin – sairas, yksinäinen ihminen, joka tulisi olemaan yksin koko loppuelämänsä.
Kiinnostukseni tyttöjä ja naisia kohtaan sai minut entistä enemmän vihaamaan ja häpeämään itseäni. Kun en tiennyt, että kyseessä oli ihastus tai kiinnostus, päättelin vain olevani jollain tavalla sairas. Päädyin aina uudelleen katselemaan tyttöjen kuvia, ja kerta kerralta inhosin ja häpesin itseäni enemmän. Ajattelin olevani sairas, viallinen, oksettava ja kuvottava. Niin outo ja vääränlainen, minun pitäisi tehdä kaikkeni, ettei tämä puoleni selviäisi kenellekään, koskaan.
Tiesin, että minun piti kiinnostua pojista. Joten kun sitten tunsin poikia kohtaan jotain – joko kiinnostusta, tai ihan vain kyllästymistä ja inhoa – päättelin, että tämä on sitä ihastumista. Täytyyhän sen olla, sillä juuri sitä minun piti tuntea poikia ja miehiä kohtaan.
Aloitin 16-vuotiaana ensimmäisen seurustelusuhteen lestadiolaisen perheen pojan kanssa. Olimme lähinnä ystäviä, kuin sisaruksia. Suhteen päätyttyä löysin vierelleni uuden miehen. Ja taas uuden, ja uuden ja uuden. Edellinen suhde päättyi, niin seuraava oli pian jo aluillaan. Annoin miesten tehdä minulle mitä vain, sillä en kokenut kehoani omakseni. Minut on raiskattu monia kertoja. Niistäkin tunsin vain häpeää.
Erosin lestadiolaisuudesta ehkä noin 17-vuotiaana. Kaikki tapahtui vahingossa ja huomaamattani, koko perheeni eli kriisin keskellä, ja usko jumalaan horjui, kun koko uskonyhteisö käänsi selkänsä meille. Syy: isäni hakkasi ja raiskasi äitiäni 25 vuotta, ja kun hän viimein joutui tutkintavankeuteen, lestadiolaiset pitivät äitiä ja meitä lapsia syyllisinä, pahantekijöinä. Viimeistään tuolloin tajusin koko uskon epäloogisuuden ja typeryyden.
20-vuotiaana join ensimmäisen kerran alkoholia. Se olikin helppo keino paeta tunteita ja ongelmia, joten jäin siihen koukkuun. Menin uuden poikaystäväni kanssa baariin, ja siellä yksi tyttö yritti pyytää minua kotiinsa jatkoille. En voinut lähteä, sillä olin tullut baariin toisen kanssa. Tuota tilannetta harmittelin mielessäni vielä pitkään. Mietin, millainen iltamme olisi ollut. Olisin ehkä pussannut häntä. Mitä jos olisimme päätyneet harrastamaan seksiä? Ajatus tuntui jännittävältä ja ihanalta.
Humalassa päädyin aina pussailemaan naisten kanssa. Pidin silti itseäni heterona – naiset vain olivat nättejä ja ihania, minkäs sille mahtaa. Ajattelin kaikkien heteronaisten tuntevan samoin. Taisin olla 24-vuotias, kun ihastuin ensimmäistä kertaa naiseen niin, että tunnistin sen olevan aitoa ihastusta. Silloin myönsin olevani hetero, joka pitää myös naisista. Tuntui, kun ihan uusi ovi ja maailma sen takana olisi auennut. En ollut edes ajatellut, että voisin pitää naisista romanttisessa mielessä. Pikkuhiljaa koko tilanne alkoi selviämään minulle. Tajusin nuoruuden kipuilujen johtuneen nimenomaan siitä, että en ollut hetero. Lainkaan. En vielä tänäkään päivänä, 30-vuotiaana, osaa tarkalleen sanoa, tunnenko vetoa miehiä kohtaan. Mitä jos tunnenkin vain joitain tunteita – esimerkiksi juuri kiinnostusta ihmisenä, inhoa, kyllästymistä – ja olen nämä tunteet nimennyt ihastukseksi, sillä alun perin muuta mahdollisuutta ei ollut? Sen tiedän varmaksi, että tunnen romanttista ja seksuaalista vetoa naisia ja muunsukupuolisia kohtaan.
27-vuotiaana uskalsin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa oman sukupuoleni. Hain netistä tietoa asiasta, ja lopulta tajusin, etten ole nainen. Olen ei-binäärinen, muunsukupuolinen. Olen aina ollutkin. Harmi vain, että sekin piti itse, vasta pitkän pohdinnan tuloksena tajuta. Piti elää näinkin vanhaksi kipuillen sen kanssa, etten sovi raameihin, joihin minun piti sopia. Minun piti olla nainen ja hetero. Minun piti mennä naimisiin miehen kanssa ja synnyttää loputtomasti lapsia.
Olisinpa saanut ihan itse etsiä itseäni lapsesta ja nuoresta saakka. Olisipa kaikki vaihtoehdot pidetty avoinna, niin, että pääsen etsimään identiteettiäni. Sen sijaan, että käteen lyödään tiukka raami, johon on vain pakko sopia.
Lestadiolaisuudessa tilaa sateenkaari-ihmisille, sukupuolen moninaisuudelle ja seksuaalivähemmistöille ei ole. Silmät halutaan sulkea totuudelta, ja ihmiset halutaan pakottaa kaikki samaan muottiin. Ei jätetä tilaa itsensä etsimiselle, vaan ennemmin rikotaan ihmisiä sisältä. Se on järkyttävää ja niin monin tavoin väärin.
Olen vihainen ja katkera vanhoillislestadiolaiselle yhteisölle ja sen opeille. Miksi minut piti rikkoa? Miksi en saanut etsiä itseäni? Kuka siitä hyötyisi, jos edelleen eläisin valheessa, synnyttäisin kymmenen lasta, jotka tahtomattanikin rikkoisin oman rikkinäisyyteni takia? Tuntuu käsittämättömältä, että tuollainen aivopesu, ihmisten itsemääräämisoikeuteen kajoaminen ja sateenkaari-ihmisten rikkominen on edelleen, tänäkin päivänä, laillista.
Mietin ensimmäisen kerran itsemurhaa 14-vuotiaana. 18-vuotiaana yritin sitä. Ja vielä 19-vuotiaana uudestaan. Kuka olisi kantanut vastuun, jos olisinkin onnistunut yrityksissäni? Ei kukaan. Miksi ei?
Vanhoillislestadiolaisuudessa on hyviäkin puolia, ja tuossa yhteisössä eläminen varmasti sopii monille ihmisille. Mutta mites ne, jotka eivät sovikaan haluttuun muottiin? Ja jos ylipäätään oppeja saisi kyseenalaistaa, niin kuinka moni nainen aidosti haluaisi käyttää oman, ainoan elämänsä lasten
synnyttämiseen, oman terveytensäkin kustannuksella? Miten hyvä ja turvallinen ja oikea ja hieno on sellainen vakaumus, jossa kyseenalaistavat ajatuksetkin leimataan synniksi? Miten tervettä ja oikein on pelotella lapsia tulimerellä? Miten oikein on kasvattaa pelolla, onko usko silloin aidosti vapaaehtoista?
2023 menin pitkän tauon jälkeen suviseuroihin. Sain siellä kaksi paniikkikohtausta, tunsin lamaantuvani ahdistuksen ja järkytyksen alle. Tunsin avuttomuutta siitä, että ihmiset siellä uskovat kaikki yhteisön opit edelleen totuutena. Avuttomuutta siitä, etten voi pelastaa niitä nuoria, joiden sukupuoli ja seksuaalinen suuntautuminen poikkeaa annetusta raamista, ja he tulevat suurella todennäköisyydellä kipuilemaan asian kanssa vielä pitkään, ehkä koko loppuelämänsä. Kaapissa eläminen ei ole hyväksi ihmisille. Ei tosin myöskään lestadiolaisuuden rakentamassa tynnyrissä eläminen. Mutta kaikki on ok niin kauan, kun se on aidosti vapaaehtoista. Lapsia ei pitäisi pakottaa vanhempien mukana tuolle rikkovalle polulle.
Viime vuonna vaihdoin koko nimeni. En halua olla millään lailla kytköksissä lestadiolaisuuteen, edes sukunimen muodossa. Ja tänä vuonna alkoi kokemusasiantuntijakoulutus, josta toivon saavani keinoja tuoda kokemuksiani paremmin julki. Aion kertoa tarinaani niin kauan, kuin tällaiset sortavat rakenteet ja yhteisöt, ja niiden ylläpitämä epätasa-arvo ja epäoikeudenmukaisuus ovat olemassa. Oletettavasti siis aika kauan.
Emi Soisuo