Synnyin 1970-luvulla Neuvostoliitossa, pienessä kaupungissa. Tuolloin ei ollut internetiä tai kännyköitä. Meillä ei ollut edes kotipuhelinta. Kasvoin tavallisessa työläisperheessä. Isäni oli alkoholisti, äitini sairasteli ja isoveljeni oli huligaani. Eli meillä oli tuon ajan tyypillinen neuvostoperhe.
Niin kauan kuin muistan, olen aina tuntenut vetoa naisiin. Jo neljän tai viiden vuoden iässä minulla oli fantasioita heistä. Ensimmäinen rakkauteni oli lastentarhanopettaja. Muistan menneeni nukkumaan kuvitellen pelastavani hänet tai nähneeni hänet alasti. Se oli minulle luonnollista, vaikka en silloin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Mutta tiesin lapsuudesta lähtien olevani lesbo. En ole koskaan tuntenut vetoa miehiin, en romanttisesti enkä seksuaalisesti. Minulla ei ole koskaan ollut seksisuhdetta miehen kanssa. Kyllä, nuoruudessani vietin aikaa poikien kanssa, mutta lähinnä siksi, että se kuului sosiaaliseen stereotypiaan. En vain tiennyt, että se voisi olla erilaista – ei ollut avoimesti homoja, ei lesboja, ei minkäänlaista tietoa. Edes perinteisistä suhteista ei puhuttu juuri mitään. Näin todellisia homoja ja lesboja ensimmäistä kertaa, kun olin jo yli kolmekymppinen ja muutin Moskovaan.
En myöskään tiennyt juuri mitään uskonnosta ja uskosta. Elimme ateistisessa yhteiskunnassa. Bolshevikit olivat tuhonneet suurimman osan kirkoista ja luostarit oli suljettu. Jäljelle jääneitä rakennuksia käytettiin usein muihin tarkoituksiin: ihmiset asuivat kirkoissa ja niissä varastoitiin viljaa. Eräässä kirkossa oli esimerkiksi planetaario. Kotikaupungissani oli ehkä yksi tai kaksi kirkkoa. Yksi niistä oli lähellä kotiani ja joskus menin sinne vain kokemaan rakennuksen tunnelmaa. Olen ollut kiinnostunut näistä salaperäisistä rakennuksista lapsuudestani asti.
Kun olin 14-vuotias, minut kastettiin ortodoksisessa kirkossa Nižni Novgorodissa. Laitoin ristin kaulaani enkä ottanut sitä pois pitkään aikaan. Kun oli 16-vuotias, kaupunkiimme alkoi tulla protestanttisia saarnaajia Amerikasta. He olivat täysin erilaisia – eloisia, valoisia, vilpittömiä. Se ei ollut lainkaan sellaista, mihin olin tottunut. Menin yhteen kokoukseen ja menin jopa kasteelle uima-altaassa. Se oli baptistiseurakunta tai ehkä joku muu karismaattinen seurakunta. Sitten aloin käydä paikallisessa protestanttisessa seurakunnassa, uppouduin uskontoon ja aloin lukea Raamattua.
Mutta eräänä päivänä yksi seurakunnan jäsenistä katsoi minua ja huusi: ”Homoseksuaalisuuden henki, mene pois!” Sen jälkeen en koskaan palannut sinne. Tajusin, että he eivät hyväksyneet minua sinne.
Kun olin noin 20-vuotias, palasin jälleen ortodoksisuuteen. Pidin jumalanpalveluksen kauneudesta, ikoneista, erityisesti kirkkolaulusta. Aloin käydä kirkossa, tapasin muita nuoria, tulin osaksi yhteisöä ja aloin laulaa kirkkokuorossa. Ja sitten aloin rakastua uudelleen kirkon tyttöihin. Joskus meillä oli suhteita, jos sitä voi sellaiseksi kutsua, mutta useammin koin onnetonta rakkautta. Nämä tytöt olivat heteroseksuaaleja, ja sydämeni särkyi monta kertaa.
Jotkut seurakuntalaiset alkoivat katsoa minua epäluuloisesti. Minusta tuntui, että minua pidettiin muukalaisena. Minulle kehittyi sisäinen homofobia. Aloin tunnustaa tunteitani ja pidin niitä syntinä. Papit eivät toruneet, mutta seurakuntalaisten tuomitsevat katseet aiheuttivat tuskaa. Yritin päästä eroon luonnostani, rukoilin, tein parannuksen, mutta mikään ei auttanut.
Taas yhden onnettoman rakkauden jälkeen tajusin, etten voinut enää taistella itseni kanssa. Päätin näin: jos Jumala loi minut tällaiseksi, miksi minun pitäisi hävetä sitä? Suuren tuskan keskellä muutin toiseen kaupunkiin, lakkasin käymästä kirkossa, lopetin rukoilemisen ja lopetin Raamatun lukemisen. Päätin elää rehellisesti, luontoni mukaisesti. Enkä enää koskaan katunut homoseksuaalisuuttani.
Kun muutin Suomeen, tunsin ensimmäistä kertaa todellista vapautta. Aluksi menin luterilaiseen kirkkoon – en rukoilemaan, vaan laulamaan kuorossa. Pidin siitä todella: kaikki oli yksinkertaista ja rauhallista. Kukaan ei pakottanut minua tunnustamaan syntejäni, kukaan ei juurruttanut syyllisyyden tunnetta. Missä tahansa vaatteissa sai tulla – ilman huivia, ilman hametta, mitä usein odotettiin Venäjän kirkoissa. Se oli linjassa sisäisen vapauden ja itsekunnioitukseni kanssa.
Myöhemmin aloin laulaa uudelleen ortodoksisessa kuorossa, yksinkertaisesti siksi, että rakastan ortodoksista musiikkia kovasti. Se on kaunista ja sillä on syvät perinteet. Vielä nykyäänkin laulan silloin tällöin kuorossa.
Mutta en koskaan ”tehnyt sovintoa” uskon kanssa. En ole palannut rukoukseen, en lue Raamattua. Edes täällä Suomessa en aina viihdy ortodoksisessa ympäristössä. Silloin tällöin kuulen homofobisia lausuntoja, erityisesti venäläisiltä papeilta. Suomalaiset eivät ainakaan puhu siitä ääneen, mutta venäläisiltä olen sellaisia puheita kuullut.
Nyt en voi kutsua itseäni uskovaksi. Se on haava, joka ei ole vielä parantunut. Halusin vilpittömästi olla osa seurakuntaa, mutta tunsin aina olevani muukalainen, syntinen. Ja se jätti syvän jäljen.
Mutta nyt asun maassa, jossa tunnen oloni turvalliseksi. Olen kiitollinen Suomelle suvaitsevaisuudesta ja edistyksellisyydestä. Tiedän, että jos joku puhuu minusta epäkunnioittavasti, laki suojelee minua. Ja opin suojelemaan itseäni.
Kiitos, Suomi.
Jelena