En ole koskaan kokenut uskoon tulemista. Minä kasvoin kristityksi seurakunnan päiväkerhossa, pyhäkoulussa ja jumalanpalveluksissa. Opin kristinuskon perusteet pääosin lauluja laulamalla ja legendoja kuuntelemalla. Raamatun lukukappaleet tai saarnat eivät oikein jääneet mieleen. Aina joskus yritin lukea Raamattua, mutta tekstit tuntuivat vierailta ja lukeminen jäi kesken. Lapsenusko riitti minulle.
Aikuisena usko jäi. Kirkossa tuli käytyä juhlien merkeissä. Opiskelujen myötä päädyin alalle, jossa arvostamani kollegat olivat usein ateisteja ja moni suhtautui kirkkoa kohtaa välinpitämättömästi tai kriittisesti. Puoliso pilkkasi kristinuskoa, kun perheen perustamisen myötä tuli ajankohtaiseksi sopia ristiäisistä. Annoin uskon jäädä.
Avioeron jälkeen ymmärsin, että oli vakavan itsetutkiskelun aika. Vanhoillisesti hengellinen äitini oli kuollut ja tunsin, että jotain oli jäänyt eletyn elämän varjoihin. Hakeuduin sateenkaariryhmään ja löysin itseni uudessa valossa. Ymmärsin, että olin kasvanut heteroksi vain, koska en tiennyt muusta. Omat kasvuympäristöni olivat sellaiset, ettei muita vaihtoehtoja oikein ollut. Tai en huomannut niitä.
Ihastuin homosti kerran, myöhemmin uudestaan ja uudestaan. Kaikki uusi tuntui kovin oikealta ja omat minuuden rajat sekä selkeytyivät että avartuivat. Sateenkaariyhteisössä tunsin olevani uudella tavalla oma itseni.
Iän myötä heräsin uuteen itsetutkiskeluun. Kaipasin hengellisyyttä. En osannut mennä messuun itsekseni, mutta kun sain kutsun sateenkaarimessuun, päätin mennä. Myöhemmin kävin myös Tuomasmessussa. Kaikki oli perustaltaan tuttua, mutta myös uudistunutta. Messut ja erityisesti musiikki ja yhdessä laulaminen täyttivät hengellisyyden kaipuun. Huomasin lapsenuskoni olevan edelleen voimissaan. Sovelluksen avulla huomasin, että Raamatunlukukin sujuu pienen kappaleen verran joka aamu.
Takana on nyt pari Malkus-leiriä, erilaisia messuja, kuorolaulua. Queer-identiteetti ja hengellisyys ovat kumpikin osa minua. En ole erityisen aktiivinen kaapista ulos astuja. En välttämättä kerro, että olen queer. En myöskään välttämättä kerro, että olen hengellinen. Juuri nyt en ole varma, miksi toinen olisi helpompi kertoa, kuin toinen. Joskus kertominen on tärkeää, toisinaan voi tuntua oikealta valinnalta olla kertomatta. Vaikka olen itse sekä hengellisen että sateenkaariyhteisön jäsen ymmärrän, että olen kummassakin yhteisössä pienen vähemmistön jäsen.
Oleellista on se, että tunnen toisia, jotka jakavat näitä identiteettejä kanssani ja joiden kanssa voi olla rauhallisin sydämin. Luin äskettäin Emmi Itärannan (2020) Kuunpäivän kirjeet -kirjan ja pidin kovasti sen loppupuolella olevasta kohdasta (s. 375):
“Mutta me olemme kaikki ihmisiä. Alkukotimme on yhteinen. Jaettu avaruutemme on yhteinen. Kaiken, minkä olemme rakentaneet, olemme rakentaneet yhdessä. Kaiken, minkä olemme tuhonneet, olemme tuhonneet yhdessä. Olemme tehneet yhdessä surun ja murheen, ja yhdessä olemme tehneet onnen sinne, missä sitä on.
Mitä meistä jää, jos erotamme ihmiskunnan toisiaan vieroksuviin leireihin?”
Maria