Synnyin 1990-luvun loppupuolella luterilaiseen tapakristittyyn perheeseen ja vietin lapsuuteni ja teini-iän ahdasmielisellä paikkakunnalla. Koulu, jota kävin ala-asteella, oli varsin uskonnollinen ja mietin lapsena uskonasioita lisäksi minulla, oli jo lapsena rikas unimaailma ja syvä yhteys eläimiin. Jo 6-11-vuotiaana oli nähtävissä merkkejä, että en tule olemaan hetero: minulla oli julkkisihastuksia ja kavereiden kanssa katsoimme salaa telenoveleita, joiden naishahmojen kauneuteen kiinnitin huomiota. Se oli kuitenkin lapselle ominaista viatonta ihailua ja olin kuitenkin varma, että aikuisena löydän miehen. 12-vuotiaana viattomuus mureni: huomasin että kiinnostus naisia ja tyttöjä kohtaan ei ollutkaan ympäristössäni hyväksyttyä, kärsin stigmasta oppimisvaikeuksiin liittyen ja seksuaalisuuteni heräsi. Ymmärsin jo paremmin, että mitä seksuaalinen suuntautuminen tarkoittaa. Muistan olleeni tästä kaikesta ahdistunut ja hämmentynyt.
Murrosiässä kävin rippileirin sijasta Prometheus-leirin. Mietin syvällisesti elämänkatsomuksellisia asioita ja kaipasin seikkailua. En kokenut rippileiriä omakseni. Prometheus-leirillä oli mahtavaa: lämmin ja turvallinen ilmapiiri, sain hyviä eväitä henkiseen ja hengelliseen kasvuun, ja leirin sateenkaarimyönteisyys loi maaperän sille, että vielä joskus hyväksyisin itseni. 13-14-vuotiaana etsin seksuaalisuuttani, mutta 15-16 vuotiaana pojat ja miehet kiinnostivat. 17-vuotiaana ihastuin naisiin ja mietin, olenko bi vai lesbo. Siihen liittyi monia vaikeita asioita, joiden takia en pystynyt menemään prosessiani kovinkaan pitkälle. 19-vuotiaana päätin olla hetero.
19-vuotiaana sairastin uupumuksen, jonka seurauksena kaipasin elämääni jotakin syvää ja lumovoimaista. Koin henkisen heräämisen, jonka seurauksena löysin henkistä kasvua ja hyvinvointia käsittelevät kirjat ja voimaeläimet. 21-vuotiaana sairastuin masennukseen ja mietin miksi en ollut löytänyt elämääni miestä. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, että en olekaan hetero vaan biseksuaali. Sitten alkoi matka itseni kanssa. Hyväksyin itseni 22-vuotiaana, missä auttoi ammattiapu, Tara Langen kirja Tikapuut rakkauteen, seksuaalisuutta ja naiseutta käsittelevät kirjat ja podcastit, kohtaaminen henkioppaan kanssa sekä ystävän ja perheen hyväksyntä.
Tuon ikäisenä menin syvemmälle henkisyydessä, tutustuin feminiiniseen energiaan ja tantraan.
Vuonna 2020 pandemian tultua levisivät salaliitoteoriat ja rokotevastaisuus syvänpään henkisiin piireihin, lopulta myös EU-vastaisuus ja ilmastonmuutoksen kiistäminen. Nämä asiat ahdistivat ja pidin taukoa kyseisistä piireistä. Mutta palasin, koska en muutakaan keksinyt. 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan päädyin luterilaisen kirkon rauhanmessuun. Lopulta henkisissä piireissä tuli vastaan Ukrainan sotaa koskevia salaliittoteorioita, mikä oli jo liikaa ja jätin kyseiset piirit lopullisesti. Kesällä sattumalta ilmoittauduin luterilaiseen seurakuntaan vapaaehtoistyöhön. Samana kesänä yksi kohtaaminen sai mut havahtumaan siihen, että olenkin lesbo. En siis koe miehiä kohtaan fyysistä vetovoimaa, enkä pysty muodostamaan fyysistä yhteyttä heihin. Syksyllä koin rankkoja menetyksiä ja koin hengellisen heräämisen.
Ensin etsin uskoa älyllisesti podcastien ja YouTube-videoiden kautta, mutta emotionaalisesti matkani alkoi sateenkaarimessusta. Avuksi lesbouden ja kristittynä elämisen yhteensovittamisessa ovat olleet perehtyminen siihen, että tietyt Raamatun kohdat eivät kerro kahden aikuisen rakkaudesta vaan seksuaaliväkivallasta, oudoista rituaaleista ja miesten välisistä hierarkioista. Keskustelut sateenkaaripapin kanssa, Malkus-piirit, Malkus-leirit, vertaiset, hyväksyvät ja empaattiset ihmiset sekä Mari Leppäsen ja Pauliina Kainuulaisen kirjat ovat olleet tärkeitä hengellisellä matkallani. Aivan kivutta ei tämä kaikki ole sujunut, mutta olen kokenut armoa ja suojelusta.
Hengelliseen elämääni kuuluvat vapaaehtoistyö, aktivismi, messut ja hiljaisuuden retriitit. Koen olevani jo balanssissa oman hengellisyyteni ja sateenkaarevuuteni kanssa, enää puuttuu se tärkein.
Saana