Olen Linda-Maria Raninen, 31-vuotias biseksuaali nainen ja asun Helsingissä. Minulla on aviomies ja vauva, olen myös äitipuoli. Ajattelen itseäni nykyään puoliksi helluntailaisena ja puoliksi luterilaisena, mutta olen etsinyt itseäni myös muista uskonnoista ja uskonsuuntauksista.
Äitini, jonka kanssa asuin, oli luterilainen ja kasvoin lapsena luterilaiseen uskoon. Isäni ei ollut elämässäni, joten koin Taivaan Isän turvallisena isähahmona itselleni. Minulla ei ollut myöskään paljon kavereita, joten pidin Jeesusta ystävänäni – sain siis uskosta sitä, mitä minulla ei ollut maallisesti. Usko merkitsi minulle turvaa ja päivittäinen rukoileminen kuului luontevasti elämääni. Lapsena minulle oli myös luontevaa, että olin kiinnostunut sekä tytöistä että pojista, ja toinkin sitä avoimesti esiin. Ala-asteella ymmärsin, että kiinnostuksesta tyttöihin ei kannattanut huudella. Tähän oivallukseen ei liittynyt silloin mitään uskonnollista taustaa.
Teini-iässä elin romaniyhteisössä. Tuttu nainen sieltä kutsui minut mukaan helluntaiseurakuntaan. Helluntailaisuus ja romanikulttuuri nivoutuvat tiiviisti toisiinsa – jos Suomen romanit sanovat olevansa uskossa, ovat he yleensä juuri helluntailaisia. Minun on vaikea puhua romaniyhteisöstä ja helluntaiseurakunnasta erillään, puhuessani yhteisöstä tarkoitan niiden kahden risteymää.
Kun liityin helluntaiseurakunnan jäseneksi, joku ulkopuolinen oli ensimmäistä kertaa kiinnostunut siitä, millainen uskoni oli. Tätä ennen se oli ollut minulle oma, henkilökohtainen asia. Uskomiseen liittyi yhteisössä sääntöjä, toisin kuin omassa maanläheisessä suhtautumisessani uskonasioihin.
Olin ymmärtänyt, että biseksuaalisuus on itseäni kuvaava termi. Samalla käsitin, että suuntautumiseni ja ympäristöni välillä on vakava ristiriita. Sain kuulla, että homoseksuaalisuus on synti ja sairaus, ja että siinä on jotakin tosi likaista. Vaikka en ollut vielä tullut kaapista, ne sanat tietenkin osuivat suoraan – nehän tarkoittivat, että minä olen sairas ja syntinen.
Koin yhteisön itselleni tosi tärkeäksi, enkä halunnut lähteä sieltä pois. Kävin sisäistä kamppailua: ajatteleeko Jumala suuntautumisestani samalla tavalla kuin ihmiset ympärilläni? Tajusin, että Jumala tietää jo asiasta. Voiko sittenkin olla niin, että Jumala hyväksyy minut, mutta minun pitää salata suuntautumiseni ihmisiltä ympärilläni? Nämä pohdinnat olivat kriisi minulle ja tuntui, että jotakuta pitäisi miellyttää, joko Jumalaa tai ihmisiä.
18-vuotiaana en pukeutunut enää romanikulttuurin mukaan ja olin jo muutenkin tekemässä pesäeroa yhteisöön, mutta hengellisyyteni oli säilynyt samana kuin ennenkin. Näihin aikoihin tulin ulos kaapista ja sana siitä levisi nopeasti. Tajusin, että olin sillä tavalla ihanteellisessa tilanteessa, että minun ei tarvinnut pelätä perheeni mielipiteitä sateenkaarevuudesta. Monella muulla yhteisössä tilanne oli paljon huonompi. Seurakunnassa, jossa kävin, oli ollut eheytystoimintaa. Tiedän, että on tapahtunut vakavia väkivallantekoja seksuaalivähemmistöön kuuluvia romaneita kohtaan – joitakin heistä olen itsekin tiennyt tai tuntenut. Jotkut heistä ovat päätyneet itsemurhaan. Haluan korostaa, että tietämäni fyysiset väkivallanteot ovat tapahtuneet seurakunnan ulkopuolella ja ainakin osaan ovat liittyneet myös päihteet.
Jo noin vuoden päästä ulostulostani tulin julkisuuteen rap-musiikkini kautta ja kerroin myös biseksuaalisuudestani. Käsittelin kappaleissani hyvinkin itsevarmalla tavalla suuntautumistani ja taustaani romanikulttuurissa, ja joissakin sanoituksissa viittaan myös hengelliseen väkivaltaan. Tuntui, että oli tärkeää voimautua, ja musiikki tarjosi siihen hyvän mahdollisuuden. Se ei tarkoita, että nämä asiat olisivat olleet minulle silloin todellakaan helppoja, tai olisivat nytkään. Yhteisön kunniakulttuuri on jo itsessään vaurioittanut vakavasti seksuaalisuuttani. Siihen tulee lisänä seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä trauma. Kaikella tällä on ollut vakavat vaikutukset mielenterveyteeni. Sekin on ollut traumaattista, millaisia asioita olen joutunut todistamaan. Vaikka varsinkin alkuaikojen artistipersoonani puhui rohkeasti seksuaalisuudesta, koen, että koko aihe on syvä haava minussa.
Vuodet seurakunnassa vaikuttivat myös uskooni. Kamppailen edelleen sen kanssa, mikä on totta. Mietin, että onko varmaa, ettei Jumala ole minulle vihainen. En ole päässyt takaisin siihen lapsuuden puhtaaseen tilaan, jossa usko oli luonnollinen osa identiteettiäni, kuten sateenkaarevuuskin. Kuljen vuoden parin sykleissä sen kanssa, miten rauhallinen olo minulla on sen kaiken kanssa mitä minä olen. Sitten tulee taas jostakin epäilyksen peikko. Silloin juttelen tutun diakonin kanssa, jolta kysyn, että onhan varmaa, ettei Jumala ole vihainen minulle siitä, mitä minä olen. On ollut myös tärkeää puhua muiden hengellisten sateenkaari-ihmisten kanssa, sillä ulkopuolisten on vaikea ymmärtää tätä ristiriitaa ja epäilyä.
Jos tapaan uskovia, jotka rauhallisesti perustelevat, että heidän kielteinen suhtautumisensa homoseksuaalisuuteen perustuu Raamattuun, tuntuu vaikealta ja ahdistavalta. Minun on helpompi taistella vastaan, jos joku tulee raivoamaan aiheesta, jolloin voin puuttua väkivaltaiseen puheeseen ja nostaa esiin tekopyhyyttä: ollaan muka uskossa, mutta kohdellaan muita väkivaltaisesti.
Nykyisin vaikutan ulospäin heterolta, kun olen miehen kanssa naimisissa. Joskus kuulteni puhutaan homofobisesti ja oletetaan, että olen jotenkin eheytynyt biseksuaalisuudesta. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ja koen sellaiset puheet satuttavina. Sateenkaari-ihmisten parissakin joskus oletetaan, etten voi kohdata bifobiaa, koska elän nyt heteromuotoisessa suhteessa.
On tiedossa, miten eheytys ja muu hengellinen väkivalta vaikuttaa mielenterveyteen ja satuttaa joka tavalla. Mielestäni hengellisissä yhteisöissä olisikin hedelmällistä keskittyä siihen mikä on oleellista: rakkauden kaksoiskäskyyn, lähimmäisenrakkauteen ja Jeesuksen esimerkin seuraamiseen.
Jos joku lukee tätä ja miettii näitä asioita omassa elämässään, haluan sanoa, että sinussa ei ole mitään vikaa. Jos et pysty muuhun, usko se edes salaa. Tiedän, että monille konservatiivisissa yhteisöissä eläville kaapista tuleminen ei ole mahdollista. Tällöin voi olla todella arvokasta uskoa edes salaa, ettei omasta sateenkaarevuudestaan tarvitse tuntea häpeää.
Haastattelun pohjalta kirjoittanut Hanna-Leena Autio